Agricolan pitää – nesessiiviverbi kielikontaktin ytimessä

Abstract

Pitää on vanhaan perintösanastoon kuuluva verbi, joka alkuaan on tarkoittanut ’hallussa pitämistä’ tai ’kiinnittyneenä olemista’. Sitä se tarkoittaa edelleenkin, mutta lisäksi verbi on käynyt läpi kieliopillistumisprosessin, jossa siitä reanalyysin ja pragmaattisten implikatuurien konventionaalistumisen tietä on tullut välttämättömyyden ja pakon ilmaisin. Muistona esimodaalisesta merkityksestä verbiin on tarttunut sitkeä toisen käden tiedon konnotaatio, joka usein aktivoituu, kun pitää-verbiä käytetään modaalisissa tehtävissään.

Tämä tutkimus käsittelee Mikael Agricolan tekstejä. Kääntäjänä Agricola oli sekä oman aikansa lapsi että moderni ammattilainen siinä mielessä, että hän pyrki ensisijaisesti kääntämään alkuperäiskielestä mutta käytti apunaan myös aikalaiskäännöksiä. Uuden testamentin osalta tämä tarkoitti, että kreikan lisäksi lähtöteksteinä oli latinan-, saksan- ja ruotsinkielisiä teoksia. Erityisesti ruotsinnokset, Thet Nyia Testamentet 1526 ja Gustav Vasas Bibel 1540–41, saivat näin ollen esikuvan aseman, ja Agricolasta tuli poikkeuksellisen intensiivisen kontaktikieliopillistumisen monikielinen agentti.

Agricola käytti pitää-nesessiiviverbiä teoksissaan 4091 kertaa. Se oli käytännössä aina yksipersoonainen. Käytössä ovat preesens ja imperfekti sekä indikatiivi ja konditionaali. Nesessiivirakenteelle tunnusomaista mahdollisuutta genetiivisubjektiin Agricola käytti erityisesti persoonapronominien yhteydessä. Merkittävin ero nykykieliseen nesessiivirakenteeseen verrattuna oli objektinmerkintä: infinitiivin yksikölliset kokonaisobjektit olivat npäätteisessä akkusatiivissa, ikään kuin lauseessa ei nesessiiviverbiä olisikaan. Vaikutusalan kaventuminen on merkki pitää-verbin apuverbimäistymisestä.

Fennistit tietävät yleisesti, että Agricolan teksteissä pitää suurelta osaltaan vastaa ruotsin skola-verbiä, ja se käy ilmi myös tästä tutkimuksesta. Silti vastaavuus ei ole täydellinen. Vaikka pitää-futuurin syntyminen skola-verbin kontaktivaikutuksena on selvää, Agricola myös usein poikkesi rutiininomaisesta käännösratkaisusta käyttämällä futuurin asemesta merkitsemätöntä preesensiä. Sanasanainen käännöstyyli oli syynä myös pitää-verbin semanttisesti tyhjään, toisteiseen käyttöön. Mahdollisuus tulkita propositio toisen käden tiedoksi on merkittävästi lisännyt pitää-verbin ilmaisuvoimaa.

Kielikontaktin aiheuttama uudennos rakentuu kohdekielen omista aineksista ja muutos kohdistuu aluksi semantiikkaan. Tämä tutkimus jäljittää konstruktiokieliopin periaatteita soveltaen sen kontaktikieliopillistumisen mekanismin, jonka kautta pitää sai vaikutteita geneettisesti erialkuiselta käännösvastineeltaan. Pitää-verbin skola-verbiltä kopioima polysemia on viime kädessä sen lounaismurteisen, ei-implikatiivisen käytön motivoimaa. Kaksi kehityslinjaa eteni Agricolan suomessa uusiksi konstruktioiksi asti. Kielikontaktista seurasi, että 1500-luvulla pitää oli TAM-dimension (tempuksen, aspektin ja modaalisuuden) merkitsimenä nykyistä kieliopillisempi.

Pitää in Mikael Agricola’s works – a necessitative verb at the very core of a language contact

The verb pitää belongs to old Finnish vocabulary. It originally ment ‘to hold (in hand)’ or ‘to be adhered to something’. It still does – but in addition, the verb early turned into a marker of necessity as a result of a grammaticalization process based on reanalysis and conventionalization of pragmatic implicatures. What was left over from its premodal meanings was a sticky connotation of hearsay which tends to get activated when the verb pitää is used in its modal functions.

The Finnish literary language came to existence in the form of Bible translations in the 16th century. This thesis is about Mikael Agricola’s texts. As a translator Agricola was both a child of his own era and a modern professional who gave priority to the Greek original but also made use of contemporary Latin, German and Swedish translations. As a result, the Swedish New Testament 1526 and Gustav Vasa Bible 1540–41 had a strong impact on the oldest Finnish texts. In this process Agricola became the multilingual agent of an exceptionally intensive language contact.

Agricola used the necessitative verb pitää in combination with infinitive no fewer than 4091 times in his works, practically always in the 3rd person singular. Its present and past tenses, indicative and conditional moods occur in the texts. The Finnish necessitative constructions may take their subjects in the genitive case. Agricola adapted this practice especially with personal pronouns. What is different in his necessitative constructions compared with those of today is the object marking: direct objects carry the accusative ending -n just as if there was no necessitative verb at all in the sentence. This means the scope of pitää within the sentence was more auxiliary-like.

It is well known that pitää to a high degree pairs with the Swedish skola in Old Finnish. Still the compliance is far from being full. Even though the emergence of the contact-induced Finnish pitää future can be detected, the skola future was also frequently translated with unmarked present tense – a choice which fits the current Finnish tense system better. The word-to-word translation practices also encouraged the semantically empty or repetitious use of pitää in the texts. The constantly available option of understanding pitää expressions as hearsay plays a great role in the verb’s multifunctionality as a marker of tense, aspect, and modality.

This study examines in detail the mechanism of change that took place when pitää adapted features from a genetically distinct verb. For this purpose, the principles and notation of construction grammar are applied. The study reveals that dialectal non-implicative necessitative constructions licenced certain alternative interpretations which made polysemy copying possible. Two new meaning-form pairings constructionalized. As a result, the verb pitää showed more grammatical auxiliary-like syntactic behavior in the 16th century than it does today.