Vammaisuus hyvinvointivaltiossa. Invalideiksi, vajaamielisiksi tai kehitysvammaisiksi määriteltyjen kansalaisasema suomalaisessa vammaispolitiikassa 1940-luvun taitteesta vuoteen 1987

Abstract

Tutkimuksessa tarkastellaan vammaisiksi määriteltyjen ihmisten kansalaisasemaa suomalaisessa toisen maailmansodan jälkeisessä vammaispoliittisessa keskustelussa. Analyysissa huomioidaan suomalaisen vammaishuollon molemmista päälinjoista, eli invalidihuollosta sekä vajaamielis- ja kehitysvammahuollosta, käydyt keskustelut. Tutkimuksen aikarajauksena toimii niin kutsuttu invalihuollon kausi, joka ulottui lakisääteisen vammaishuollon tarpeesta 1940-luvun taitteessa virinneestä keskustelusta vuoteen 1987, jolloin säädettiin periaatteiltaan edeltävään lainsäädäntöön verrattuna uudenlainen laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista.

Vammaisuuden käsitettä lähestytään tutkimuksessa yhtenä modernin sosiaalipoliittisen lainsäädännön kategorioista, jotka ovat vapauttaneet kansalaisen velvollisuudesta itsensä ja perheensä elättämiseen ja oikeuttaneet hänet toimeentulossaan sosiaaliturvaan. Tutkimuksessa pyritään hahmottamaan millaiseksi tutkimuksen kohteena olevien vammaisten ryhmien kansalaisasema tutkimusajankohtana ymmärrettiin. Tarkastelussa keskitytään kansalaisuuden käsitteen niin kutsuttuun aineellisoikeudelliseen sisältöön analysoimalla tutkimuksen kohteena olevissa keskusteluissa esiintyneitä kansalaisuuden ideaaleja ja käsityksiä kansalaisen ja valtion suhteesta. Tutkimusaihetta lähestytään etsimällä vastausta kysymyksiin 1) Mihin yhteiskunnallisiin ongelmiin invalidihuollosta ja vajaamielis- tai 312 kehitysvammahuollosta käydyissä asiantuntijakeskusteluissa haettiin ratkaisuja? 2) Millaisia tavoitteita huollolle asetettiin? 3) Millaiseksi hahmotettiin huollon kohderyhmien asema ja tehtävät yhteiskunnassa?

Analyysissa keskitytään huollosta käydyn asiantuntijakeskustelun tarkasteluun. Tutkimuksen keskeisin lähdeaineisto muodostuu tutkimusajankohdan vammaishuoltoa käsittelevästä lainsäädännöstä, sen valmistelun materiaaleista sekä vammaisjärjestöjen ja muiden alan asiantuntijoiden vammaishuollosta julkisuudessa käymästä keskustelusta.

Tutkimuksessa esitetään, että suomalaisen vammaispolitiikan ja vammaisten kansalaisaseman kehityksessä on tutkimusajankohtana erotettavissa kolme vaihetta: 1) 1940–1950-lukujen yhteiskunnan rationalisointia ja sosiaalisten ongelmien vähentämistä painottaneella ennaltaehkäisevän huoltopolitiikan kaudella vammaiset ihmiset hahmotettiin yhteiskunnan reunamilla tai ulkopuolella olevaksi erityisryhmäksi, joka tuli pyrkiä huollon toimenpiteillä integroimaan omalle paikalleen yhteiskunnan kokonaisuuteen. 2) 1960-luvun kuntoutusideaalin laajenemisen kaudella vammaishuollon julkilausutuksi tavoitteeksi omaksuttiin yksilön edun ajaminen. 3) 1970–1980-lukujen normalisaation periaatetta painottaneessa vammaispolitiikassa tavoitteeksi otettiin vammaisille tarkoitettujen erityisjärjestelmien purkaminen sekä vammaisten tasa-arvoisen kansalaisaseman turvaaminen heidän osallistumismahdollisuuksiaan parantavilla tukitoimenpiteillä.

Disability in the Welfare State. Status of People defined as Invalids,Mentally Deficient or Developmentally Disabled in the Finnish Post-War Disability Policy, early 1940s to 1987.

This study analyses the conceptualisation of citizenship in the Finnish post-WW II disability policies. It focuses on the discussions on the two ‘main veins’ of the Finnish disability policies: on the legal provision of welfare for invalids and for the mentally deficient/developmentally disabled. The analysis covers the period from the stirring of the perceived need for legal provision of care for the groups in question in the early 1940s to the enactment of the Services and Assistance for the Disabled Act in 1987.

In the study, the concept of disability is understood as one of the categories exempting individuals form the duty to work and to provide for oneself, and thus governing the access to public welfare. The conceptualisation of citizenship is analysed by focusing on the so called ‘substantive’ dimension of citizenship which covers the informal aspects of community membership, such as the ideals of citizenship and the expectations of the relationship between the citizen and the state. The subject is analysed by answering to the following questions: 1) What kind of social problems were perceived to be in need of solution in the discussion on the legal provision of welfare for invalids and for the mentally deficient/developmentally disabled? 2) What were the goals for the policies in question? 3) What was the perceived status of the different target groups for the policies?

The study focuses on the expert discussions on the subject. The analysis is based on the legislation on the welfare for invalids and for the mentally deficient/devel opmentally disabled, the reports and archives of the lawdrafting committees, the archives and publications of chosen disability organisations, and the discussions in the chosen professional journals in social welfare, child welfare, and medicine.

In the study, it is shown that during the study period, there were three phases in the development of the Finnish disability policy and in the status of disabled people: 1) In the 1940–1950s preventive welfare agenda emphasising rationalization and prevention of social problems, disabled people were perceived as individuals in the margins, or even outside, of the society in need of integration. 2) During the 1960’s, in the period of the expanding rehabilitation ideal, promoting individual interest was adopted as the guiding principle of the the policies in question. 3) Finally, during the 1970–1980s’ period of normalisation, the goal was to deconstruct the special treatment of disabled people by including them in the parallel ‘general’ legislation, and to set up supportive policies to promote their equal status and their chances of participation in the society.