The Construction of ‘Disciplinary’ Violence Against Children — Social Workers’, Police Officers’ and Parents’ Rationales

Abstract

This dissertation examines parental disciplinary violence against children in authority records and in the criminal procedure in Finland. The main aim is to analyze disciplinary violence, how it is defined, and how it is constructed as a crime by social workers, the police, and parents.

This dissertation consists of four sub-studies and a summary article. In the first sub-study, I examine how disciplinary violence appears in child welfare documents and analyze the decision-making processes and measures taken by the child welfare workers. The second sub-study, utilizing police interview data, examines police officers’ perceptions of disciplinary violence, its criminalization, and its investigation. In addition to this analysis of police officers’ own perceptions, in the third sub-study, I use reports of crime and pre-trial investigation documents to look at what a typical suspicion of disciplinary violence coming to the attention of the police is and examine the decision-making processes of the police. Utilizing authority data, the fourth sub-study analyzes how parents rationalize the use of disciplinary violence to the authorities investigating these suspicions.

The research provides findings that are unprecedented in Finland. Firstly, it was shown that social workers’ decision-making processes in suspicions of disciplinary violence follow three pathways of reasoning, with many factors taken into consideration; and in less than one-third of the cases, a request for criminal investigation has been made to the police. Secondly, it was verified that police officers hold different perceptions of disciplinary violence, and these perceptions have multiple effects on the investigation of these cases and the construction of disciplinary violence as a crime. Thirdly, the analysis of the reports of crime and pre-trial investigation documents showed that almost two-thirds of the cases of disciplinary violence had been sent to a prosecutor by the police and, thus, defined as a crime. However, in many cases, acts of disciplinary violence were often seen as ‘educational, petty one-off incidents’ and a possible trial and punishment for the perpetrator were seen as unreasonable. Fourthly, it was found that parents often try to neutralize and rationalize the violence they have used against their children, for example, either by denying the victim, the criminal intent, or the entire act, or relying on the necessity of the forbidden act.

The dissertation concludes that disciplinary violence is defined and constructed in authority policies and practices, first and foremost, by the severity of the act, the nature of the act as continuous or singular, the perceived harm caused by the act to a child, and the perceptions of authorities regarding physical punishment of children. The asymmetrical power setting present in disciplinary violence and parents’ legitimized right to raise and discipline their children partly seem to explain why criminal-law processing of these suspicions of violence and understanding these as crimes is difficult.

Finally, this research calls for more coherent and consistent authority practices and policies, achieved by educating authorities and increasing awareness on disciplinary violence, questions the need for a concept like ‘disciplinary’ violence, and suggests more emphasis on unambiguous perceptions of a child’s best interest.

Tässä väitöskirjassa tutkitaan vanhempien lapsiinsa kohdistamaa kuritusväkivaltaa viranomaisrekistereissä ja rikosprosessissa Suomessa. Päätavoitteena on analysoida, miten kuritusväkivalta määrittyy ja miten sosiaalityöntekijät, poliisi ja vanhemmat konstruoivat kuritusväkivaltaa rikoksena.

Väitöskirja koostuu neljästä osatutkimuksesta ja yhteenvetoartikkelista. Ensimmäisessä artikkelissa tutkitaan, minkälaisena kuritusväkivalta näyttäytyy lastensuojelun asiakirjoissa ja analysoidaan lastensuojelutyöntekijöiden toimenpiteitä ja päätöksentekoprosesseja. Toisessa artikkelissa tutkitaan poliisihaastatteluaineistoja hyödyntäen poliisien käsityksiä kuritusväkivallasta, sen lailla kieltämisestä ja kuritusväkivaltatapausten tutkinnasta. Sen lisäksi, että väitöskirjassa tarkastellaan poliisien omia käsityksiä kuritusväkivallasta, kolmannessa artikkelissa tarkastellaan rikosilmoitus- ja esitutkinta-aineistojen avulla, minkälainen on tyypillinen poliisin tietoon tullut kuritusväkivaltaepäily ja minkälaisia ovat poliisin päätöksentekoprosessit näissä epäilyissä. Neljännessä artikkelissa tarkastellaan viranomaisaineistoja hyödyntäen, miten vanhemmat rationalisoivat kuritusväkivallan käyttöä väkivaltaepäilyjä tutkiville viranomaisille.

Väitöstutkimus raportoi useita Suomessa uusia tuloksia. Ensiksi, tutkimus osoittaa, että sosiaalityöntekijöiden kuritusväkivaltaan liittyvissä päätöksentekoprosesseissa nousee vahvasti esiin kolme argumentointitapaa ja että alle kolmasosassa tapauksista on tehty tutkintapyyntö poliisille. Toiseksi, poliiseilla on toisistaan eroavia käsityksiä kuritusväkivallasta ja nämä käsitykset vaikuttavat monin tavoin siihen, miten väkivaltaepäilyjä tutkitaan ja miten kuritusväkivaltaa konstruoidaan rikoksena. Kolmanneksi, rikosilmoitusten ja esitutkintapöytäkirjojen analyysi osoittaa, että melkein kaksi kolmasosaa kuritusväkivaltatapauksista on lähetetty poliisilta syyttäjälle ja näin ollen määritelty rikokseksi. Kuitenkin monissa tapauksissa kuritusväkivaltateot nähdään ”kasvatuksellisina, vähäisinä ja kertaluonteisina” ja mahdollista oikeudenkäyntiä ja rangaistusta tekijälle pidetään kohtuuttomina. Neljänneksi, tutkimus osoittaa, että vanhemmat usein yrittävät neutralisoida ja järkeistää lapsiansa kohtaan käyttämäänsä väkivaltaa esimerkiksi kieltämällä joko uhrin, rikollisen tarkoituksen tai koko teon tai vetoamalla kielletyn teon välttämättömyyteen.

Väitöstutkimuksen johtopäätöksenä on, että kuritusväkivalta määrittyy ja rakentuu rikoksena viranomaisten käytännöissä ja toimintatavoissa ennen kaikkea teon vakavuuden, väkivallan kertaluonteisen tai jatkuvan luonteen, lapselle aiheutuneen vahingon ja viranomaisten omien kuritusväkivaltakäsitysten perusteella. Kuritusväkivallassa esille nouseva epäsymmetrinen valtasuhde ja vanhempien legitiimi oikeus kasvattaa lapsiansa ja kohdistaa kuria näihin näyttävät osittain selittävän, miksi näiden väkivaltaepäilyjen rikosprosessuaalinen käsittely ja tulkitseminen väkivallaksi on vaikeaa.

Lopuksi tutkimus peräänkuuluttaa aiempaa johdonmukaisempia ja yhdenmukaisempia viranomaiskäytäntöjä ja -linjauksia, joihin voidaan päästä kouluttamalla viranomaisia ja lisäämällä tietoisuutta kuritusväkivallasta. Tutkimus myös kyseenalaistaa ”kuritusväkivallan” käsitteen tarpeellisuuden ja ehdottaa, että yhdenmukaisille käsityksille lapsen edusta annettaisiin aiempaa enemmän painoarvoa.