Adaptability, Transformation and Complex Changes in Namibia and Tanzania: Resilience and Innovation System Development in Local Communities

Abstract

This thesis is a research about the recent complex spatial changes in Namibia and Tanzania and local communities’ capacity to cope with, adapt to and transform the unpredictability engaged to these processes. I scrutinise the concept of resilience and its potential application to explaining the development of local communities in Southern Africa when facing various social, economic and environmental changes.

My research is based on three distinct but overlapping research questions: what are the main spatial changes and their impact on the study areas in Namibia and Tanzania? What are the adaptation, transformation and resilience processes of the studied local communities in Namibia and Tanzania? How are innovation systems developed, and what is their impact on the resilience of the studied local communities in Namibia and Tanzania? I use four ethnographic case studies concerning environmental change, global tourism and innovation system development in Namibia and Tanzania, as well as mixed-methodological approaches, to study these issues.

The results of my empirical investigation demonstrate that the spatial changes in the localities within Namibia and Tanzania are unique, loose assemblages, a result of the complex, multisided, relational and evolutional development of human and non-human elements that do not necessarily have linear causalities. Several changes co-exist and are interconnected though uncertain and unstructured and, together with the multiple stressors related to poverty, have made communities more vulnerable to different changes. The communities’ adaptation and transformation measures have been mostly reactive, based on contingency and post hoc learning. Despite various anticipation techniques, coping measures, adaptive learning and self-organisation processes occurring in the localities, the local communities are constrained by their uneven power relationships within the larger assemblages. Thus, communities’ own opportunities to increase their resilience are limited without changing the relations in these multiform entities.

Therefore, larger cooperation models are needed, like an innovation system, based on the interactions of different actors to foster cooperation, which require collaboration among and input from a diverse set of stakeholders to combine different sources of knowledge, innovation and learning. Accordingly, both Namibia and Tanzania are developing an innovation system as their key policy to foster transformation towards knowledge-based societies. Finally, the development of an innovation system needs novel bottom-up approaches to increase the resilience of local communities and embed it into local communities. Therefore, innovation policies in Namibia have emphasised the role of indigenous knowledge, and Tanzania has established the Living Lab network.

Väitöskirjassani tarkastelen viimeaikaisia monimutkaisia alueellisia muutoksia Namibiassa ja Tansaniassa. Erityisesti tutkin paikallisyhteisöjen kykyä hallita, sopeutua ja muuntua erinäisiin ennakoimattomiin muutoksiin. Tutkin muutoksia resilienssin käsitteen avulla ja analysoin käsitteen sovellettavuutta eteläisen Afrikan paikallisyhteisöjen sosiaalisten, taloudellisten ja ympäristön muutosten tutkimukseen.

Tutkimukseni pohjautuu kolmeen tutkimuskysymykseen: Mitkä ovat keskeiset alueelliset muutokset ja niiden vaikutukset tutkittuihin paikallisyhteisöihin Namibiassa ja Tansaniassa? Mitkä ovat resilienssin kannalta keskeisimmät sopeutumis- ja muuntumisprosessit tutkituissa paikallisyhteisöissä? Miten innovaatiojärjestelmiä kehitetään, ja mikä on niiden vaikutus resilienssiin tutkituissa paikallisyhteisöissä? Vastaan näihin tutkimuskysymyksiin neljän erillisen etnografisen tapaustutkimuksen avulla, jotka koskevat alueellista ympäristön muutosta, globaalia matkailua sekä innovaatiojärjestelmän kehitystä Namibiassa ja Tansaniassa. Menetelmällisesti aineistoni on kerätty yhdistelemällä erilaisia laadullisia tutkimusmenetelmiä. Aineistoja käsittelen pääasiallisesti sisällönanalyysilla.

Tutkimustulokseni osoittavat, että paikallistason alueelliset muutokset Namibiassa ja Tansaniassa ovat ainutlaatuisia löyhiä kokoonpanoja (assemblage), jotka ovat syntyneet eri skaaloilla toimivien ihmis- ja ei-inhimillisten toimijoiden monimutkaisen, suhteellisen ja evolutiivisen toiminnan tuloksena. Useat erilliset muutokset ilmenevät rinnakkain ja ovat toisiinsa kietoutuneita, mutta samanaikaisesti epävarmoja ja vailla selkeää rakennetta. Nämä muutokset yhdessä erinäisten köyhyyteen liittyvien stressitekijöiden kanssa ovat lisänneet paikallisyhteisöjen haavoittuvuutta. Yhteisöjen omat mahdollisuudet hallita muutoksia ovat olleet enimmäkseen reaktiivisia, sattuman ohjaamia sekä perustuneet jälkikäteen oppimiseen. Erilaisista ennakointitekniikoista, oppimisesta ja oma-aloitteisuudesta huolimatta epätasa-arvoiset valtasuhteet rajoittavat paikallisyhteisöjen toimijuutta laajemmissa kokoonpanoissa. Näin ollen paikallisyhteisöjen mahdollisuudet parantaa omaa resilienssiä jäävät rajallisiksi ilman muutosta laajempien kokoonpanojen valtasuhteissa.

Tämän vuoksi laajemmat eri toimijoiden väliseen vuorovaikutukseen perustuvat yhteistyömallit ovat tarpeen. Innovaatiojärjestelmän viitekehyksestä on tullut yksi suosituimmista tavoista hahmottaa tätä yhteistyötä. Eri toimijat Namibiassa sekä Tansaniassa pyrkivät rakentamaan innovaatiojärjestelmiä tietoyhteiskuntakehityksen veturiksi. Innovaatiojärjestelmän kehittäminen ei kuitenkaan välttämättä hyödytä köyhiä paikallisyhteisöjä, jollei sitä ole kehitetty erityisesti heidät huomioiden. Näin ollen innovaatiojärjestelmän tulisi pohjautua ruohonjuuritasolta kumpuaviin lähestymistapoihin, joiden avulla se voisi juurtua osaksi paikallisyhteisöjen sosiotaloudellista kehitystä. Paikallisyhteisöjen erityistarpeiden huomioimiseksi Namibian innovaatiopolitiikassa on korostettu alkuperäisen tiedon merkitystä ja Tansaniaan on perustettu avoimiin työtiloihin pohjautuva Living Lab–verkosto.