Tietämättömyys iästä lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä

Abstract

Ilmennän ja pyrin ratkaisemaan niitä rikoslain 20 luvun 6 §:n lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ongelmia, joita syntyy kyseisestä rikoksesta syytetyn ilmoittaessa olleensa tietämätön lapsen alle 16 vuoden iästä. Innoittajana tutkielmalleni on ollut korkeimman oikeuden ratkaisu 2014:54. Siinä syytetty ei ollut syyllistynyt rikokseen, vaikka hän oli ollut sukupuoliyhteydessä alle 16-vuotiaan kanssa sekä lisäksi tiennyt lapsen syntymävuoden mahdollistavan sen, että lapsi voi olla myös 15-vuotias. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on rangaistavaa vain tahallisena, mikä tarkoittaa olosuhdetahallisuuteen meillä omaksutun alarajan vuoksi, että tekijän olisi varsin todennäköisesti tiedettävä relevantista olosuhteesta, tässä tapauksessa alle 16 vuoden iästä. Sen ei ratkaisussa 2014:54 katsottu täyttyneen perustuen pitkälti siihen, että teko ajoittui loppuvuoteen, ja asianomistaja näytti tekijän 16-vuotiasta siskoa vanhemmalta.

Pidän ratkaisun lopputulosta lähtökohtaisen ongelmallisena, koska se on epäonnistunut tarkoituksessaan rikosoikeudellisesti suojella alle 16-vuotiaita, vieläpä tilanteessa jossa syytetty oli tietoinen lapsen kriittisestä syntymävuodesta. Niinpä perimmäisenä tutkimuskysymyksenäni on tarkastella, onnistuvatko nykysääntely ja olosuhdetahallisuuden nykyinen alaraja yhteisvaikutuksiltaan synnyttämään oikean lopputuloksen tekijän ikätietämättömyystilanteisiin. Jatkokysymyksinäni on siten paikantaa mieltämäni ongelmallisuuden syyt ja lopuksi yrittää ratkaista ne.

Tiivistetysti käsittelen tutkielmassani rikosoikeuden yleisten oppien osalta sitä, onko olosuhdetahallisuuden alarajan muodostava todennäköisyystahallisuus liian korkealla, ja onko selonottovelvollisuuden ja tarkoituksellisen tietämättömyyden kysymykset ratkaistu kestävästi suhteessa tuohon vallitsevaan alarajaan. Päädyn lopputulokseen, jossa todennäköisyystahallisuus itsessään on perustelluin alarajamalli, mutta selonottovelvollisuus ja tarkoituksellinen tietämättömyys eivät kestävästi sovi tuohon malliin. Esitän, että lainsäätäjän tulisi näin säätää tarkoituksellinen tietämättömyys tahallisuuden jo itsessään synnyttäväksi poikkeukseksi. Lisäksi tarkastelen ja väitän, että KKO on joka tapauksessa epäonnistunut ratkaisun 2014:54 osalta näytön kokonaisharkinnassa suhteessa syntymävuositietoon. Vielä perustelen, miten tahallisuusvaatimuksen poisto suhteessa ikärajaan olisi yksi ratkaisu, ja siitä tulisi kokonaisuudessaankin perustellumpi, mikäli samalla suojaikärajaa laskettaisiin.

Tutkielmani on lainopillinen, ja pääasiallisen materiaalini olen saanut kotimaisesta oikeuskirjallisuudesta, erityisesti Dan Fränden ja Jussi Tapanin tuotannoista sekä Jussi Matikkalan väitöskirjasta. Merkittävässä roolissa on ollut myös erityisesti ratkaisujen KKO 2014:54:n ja KKO 2006:64:n perustelujen sekä lain esitöiden analysointi