Kuunnelkaa! Vaiennetut, kuullut, kertovat ja kerrottavat äänet Suzanne Lebeaun näytelmässä Le bruit des os qui craquent
Sillanpää, Laura (2017-08-10)
Kuunnelkaa! Vaiennetut, kuullut, kertovat ja kerrottavat äänet Suzanne Lebeaun näytelmässä Le bruit des os qui craquent
Sillanpää, Laura
(10.08.2017)
Turun yliopisto
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201708108039
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201708108039
Kuvaus
Siirretty Doriasta
Tiivistelmä
Suzanne Lebeau (s. 1948) on quebeciläinen näytelmäkirjailija, joka kirjoittaa erityisesti lapsille ja nuorille. Hän on tunnettu ja palkittu dramaatikko, mutta hänen teoksistaan ei ole juurikaan aiempaa tutkimusta. Näytelmä Le bruit des os qui craquent käsittelee Lebeaulle tyypillisesti vaikeaa aihetta eli tässä tapauksessa lapsisotilaiden traumaattisia kokemuksia.
Tutkimukseni käsittelee äänien ja hiljaisuuksien ilmenemismuotoja Lebeaun näytelmässä. Ääni on käsitteenä ja sanana moninainen. Ääni voi olla fysiologinen ääni, mutta sen voi nähdä viittaavan myös identiteettiin ja subjektiviteettiin. Adriana Cavarero puhuu äänen yhteydessä ainutlaatuisuuden äänellisestä ontologiasta. Ääni liittyy kuuloaistimukseen konkreettisten äänien todellisuudessa, mutta toisaalta ääni on kirjallisuudessa luettu myös kertojan äänenä. Ääni ja tarinan kertominen kytkeytyvät toisiinsa tutkimuksessani. Hahmotankin äänet monimerkityksellisinä teoksen maailmassa. Ääni on näytelmän päähenkilön ääni ja hänen yrityksensä ilmaista itseytensä äänensä avulla. Äänet näyttäytyvät myös oleellisina kommunikaation näkökulmasta. Lapsisotilaiden todellisuudessa lasten äänet vaimennetaan eikä vastavuoroinen kommunikaatio ole mahdollista.
Tutkimani näytelmä kuvaa Elikia-nimisen lapsisotilaan pakomatkaa lapsisotilasleiristä. Kerronnan toinen taso tapahtuu Elikian kuoleman jälkeen sairaanhoitajan todistaessa äänettömän tutkintakomission edessä. Molemmat aika- ja tapahtumatasot kertovat Elikian elämästä ja kuolemasta. Lebeaun näytelmässä päähenkilö käyttää ääntään suoran puheen, monologimaisen puhekerronnan sekä päiväkirjakirjoittamisen kautta. Päiväkirjakerronta on osa Elikiaa puolustavaa todistusta, jonka draaman kolmas henkilöhahmo, sairaanhoitaja Angelina, esittää näytelmässä.
Näytelmän päähenkilö työstää traumakokemuksiaan kirjoittamalla niistä. Trauma läpäisee yksilön kaikki elämänkokemukset sekä värittää teoksen kerronnan tavan ja muodon. Tutkimuksessani käsittelen äänenkäyttöä kuvauksena traumatisoidun päähenkilön identiteetin rakennusprosessista, todistuksena hänen kerrottavasta itsestään. Ääni kietoutuukin juuri tarinan ja kertomuksen käsitteisiin, sillä Elikian ääni kertoo tytön elämäntarinan pirstaleisuudesta. Traumakerrontakin näyttäytyy Elikian tapana käyttää ääntään. Tässä tutkimuksessa ääni on siis myös traumakertomuksen ja traumakirjoittamisen ääni. Trauman vaikutukset kaikuvat kuitenkin traumatisoitunutta yksilöä yhteisöllisemmin. Teoksen äänet ja hiljaisuudet pyrkivät vastuullistamaan ja osallistamaan ympäröivän yhteisön, johon myös teoksen lukija kuuluu. Lopulta äänestä puhuttaessa kyse on ennen kaikkea puhumisen ja kuuntelemisen eettisestä vastuusta ja siitä, miten ja kenen ääntä kuunnellaan.
Tutkimukseni käsittelee äänien ja hiljaisuuksien ilmenemismuotoja Lebeaun näytelmässä. Ääni on käsitteenä ja sanana moninainen. Ääni voi olla fysiologinen ääni, mutta sen voi nähdä viittaavan myös identiteettiin ja subjektiviteettiin. Adriana Cavarero puhuu äänen yhteydessä ainutlaatuisuuden äänellisestä ontologiasta. Ääni liittyy kuuloaistimukseen konkreettisten äänien todellisuudessa, mutta toisaalta ääni on kirjallisuudessa luettu myös kertojan äänenä. Ääni ja tarinan kertominen kytkeytyvät toisiinsa tutkimuksessani. Hahmotankin äänet monimerkityksellisinä teoksen maailmassa. Ääni on näytelmän päähenkilön ääni ja hänen yrityksensä ilmaista itseytensä äänensä avulla. Äänet näyttäytyvät myös oleellisina kommunikaation näkökulmasta. Lapsisotilaiden todellisuudessa lasten äänet vaimennetaan eikä vastavuoroinen kommunikaatio ole mahdollista.
Tutkimani näytelmä kuvaa Elikia-nimisen lapsisotilaan pakomatkaa lapsisotilasleiristä. Kerronnan toinen taso tapahtuu Elikian kuoleman jälkeen sairaanhoitajan todistaessa äänettömän tutkintakomission edessä. Molemmat aika- ja tapahtumatasot kertovat Elikian elämästä ja kuolemasta. Lebeaun näytelmässä päähenkilö käyttää ääntään suoran puheen, monologimaisen puhekerronnan sekä päiväkirjakirjoittamisen kautta. Päiväkirjakerronta on osa Elikiaa puolustavaa todistusta, jonka draaman kolmas henkilöhahmo, sairaanhoitaja Angelina, esittää näytelmässä.
Näytelmän päähenkilö työstää traumakokemuksiaan kirjoittamalla niistä. Trauma läpäisee yksilön kaikki elämänkokemukset sekä värittää teoksen kerronnan tavan ja muodon. Tutkimuksessani käsittelen äänenkäyttöä kuvauksena traumatisoidun päähenkilön identiteetin rakennusprosessista, todistuksena hänen kerrottavasta itsestään. Ääni kietoutuukin juuri tarinan ja kertomuksen käsitteisiin, sillä Elikian ääni kertoo tytön elämäntarinan pirstaleisuudesta. Traumakerrontakin näyttäytyy Elikian tapana käyttää ääntään. Tässä tutkimuksessa ääni on siis myös traumakertomuksen ja traumakirjoittamisen ääni. Trauman vaikutukset kaikuvat kuitenkin traumatisoitunutta yksilöä yhteisöllisemmin. Teoksen äänet ja hiljaisuudet pyrkivät vastuullistamaan ja osallistamaan ympäröivän yhteisön, johon myös teoksen lukija kuuluu. Lopulta äänestä puhuttaessa kyse on ennen kaikkea puhumisen ja kuuntelemisen eettisestä vastuusta ja siitä, miten ja kenen ääntä kuunnellaan.