Parisuhdeväkivallan erityispiirteet ja niiden huomioiminen oikeudellisessa argumentaatiossa

Abstract

Tutkielman tarkoituksena on ollut tarkastella sitä, miten parisuhdeväkivaltatapauksia käsitellään oikeusprosessissa verrattuna muihin väkivaltatapauksiin. Ensin luodaan katsaus parisuhdeväkivallan eri muotoihin ja niiden ilmenemiseen rikosnimikkeissä, sitten parisuhdeväkivallan yleisyyteen ja uhriprofiiliin. Tämän jälkeen eritellään parisuhdeväkivallan erityispiirteet, jotka erottavat sen rikostyyppinä niin sanotusta katuväkivallasta: sukupuolittuneisuus ja jatkuvuus. Päätarkoituksena on tarkastella näitä kahta erityispiirrettä oikeuskäytännössä, eli niiden vaikutusta oikeudelliseen argumentointiin joko raskauttavina tai lieventävinä asianhaaroina. Esille nostetaan muitakin oikeustapauksia, joissa väkivaltaan on suhtauduttu eri tavalla sen vuoksi, että osapuolet ovat olleet parisuhteessa keskenään. Tutkimus on läpileikkaus parisuhdeväkivallan sääntelystä ja oikeudellista arvioinnista ylempien oikeusasteiden käytännössä.

Tutkimuksessa on hyödynnetty empiiristä tutkimustiedon lisäksi oikeustapausanalyysiä, joka kohdistuu lähinnä korkeimman oikeuden ja hovioikeuden tapauksiin.

Tutkimuksessa tehtyjen havaintojen perusteella tuomioistuinten oikeuskäytäntö on lain edellyttämällä tavalla sukupuolineutraalia: tekijöiden kohtelu ei vaihtele mukaan, mikä käy yhteen empiirisen tutkimuksen kanssa, jonka mukaan parisuhdeväkivallan uhreiksi voivat joutua myös miehet. Sen sijaan väkivallan syklistä, ajan myötä raaistuvaa luonnetta ei vielä osata ottaa ainakaan Suomen lainsäädännössä huomioon, kun väkivallantekoja arvioidaan parisuhdetapauksissakin usein pistemäisinä tekoina, ei pitkään jatkuneen väkivaltaisuuden jatkumona. Hovioikeuskäytännössä on kuitenkin huomioitu jo parisuhdeväkivaltaa koskeva Istanbulin sopimus, mikä on kontekstualisoinnin kannalta positiivinen kehityskulku.

Suhtautuminen naisen hätävarjeluna tekemiin väkivallan tekoihin on selvästi lieventynyt parin vuosikymmenen aikana, kun parisuhdeväkivallan aiheuttama henkinen kärsimys on tunnistettu ilmiönä. Väkivallan vaikutus saattaa näkyä myös uhrin vaikenemisena, minkä vuoksi parisuhdeväkivallan uhrin asemaa on yritetty helpottaa asianomistajatodistajaa käsittelevällä oikeudenkäymiskaaren muutoksella. Uhrin vaikeneminen on kuitenkin oikeuskäytännössä osoittautunut näytön kannalta hankalaksi, sillä asiassa vaikuttavat myös vastaajaa suojaavat oikeusperiaatteet. Tekijän yrityksiin sopia asiasta tai osoittaa katumista on taas oikeuskäytännössä suhtauduttu varauksella, kun tekijän valta-asema uhriinsa nähden on tunnistettu, eikä hänen ole haluttu painostavan uhria itselleen mieluisaan lopputulokseen.