Suunnittelutarveratkaisut osana maankäyttö- ja rakennuslain järjestelmää

Abstract

Maankäyttö- ja rakennuslain tarkoitus on luoda hyvä ja kestävä elinympäristö. Yksi lain keskeinen tavoite on rakentamisen suunnitelmallisuuden parantaminen ja tämän avulla estää yhdyskuntarakenteen hajautumista. Etenkin rakentamispaineisille kaupunkien lievealueille on syntynyt tiivistä ja suunnittelematonta rakentamista, jonka hallinta koetaan ongelmalliseksi. Tämä tutkimus tarkastelee suunnittelutarveratkaisuja osana MRL:n järjestelmää. Tutkimus sijoittuu ympäristöoikeuden alalle, mutta siinä on myös hallinto-oikeudellisia aineksia.

Tutkimus on oikeusdogmaattinen ja sen tutkimusote on teoreettinen. Lähdeaineistona ovat toimineet keskeiset maankäyttö- ja rakennuslakia käsittelevät perusteokset sekä maankäytön suunnittelua ja erityisesti suunnittelutarveratkaisuja koskevat aiemmat tutkimukset. Aleksi Heinilän tuotanto on toiminut keskeisenä lähteenä tälle tutkimukselle.

Maankäytön suunnittelun järjestelmä pohjautuu riittävän suunnittelun ajatukseen. Lähtökohtaisesti suunnittelun riittävä taso saavutetaan yksityiskohtaisella kaavoituksella. Suunnittelutarvealueita koskevalla sääntelyllä, jota noudattamalla on mahdollista rakentaa erityistä suunnittelua vaativille asemakaavoittamattomalle alueelle, on pyritty osaltaan helpottamaan ja nopeuttamaan rakentamista. Tutkimuksen tarkoitus on tarkastella suunnittelutarveratkaisun systemaattista sijoittumista MRL:n kokonaisjärjestelmässä ja sitä, miten suunnittelutarveratkaisutoiminta toteuttaa lain tavoitteita. Suunnittelutarvesääntely suunnitteluinstrumenttina on MRL:n systematiikkaa ajatellen osittain irrallinen lain kaavoihin pohjautuvaan suunnittelujärjestelmään nähden. Alueen suunnittelutarvealueeksi määrittäminen ja suunnittelutarveharkinta eivät ole kytköksissä velvollisuuteen ryhtyä kaavoittamaan aluetta. Muun muassa tämän johdosta yksittäisellä lupapäätöksellä voi olla osittain jopa ristiriitaisia käytännön seurauksia MRL:n tavoitteiden kanssa.

Suunnittelutarveharkinta on oikeusharkintaa. Harkinnan tulisi olla sellaista, mikä huomioi tämän MRL:n kokonaissystematiikan ja suunnittelujärjestelmän lähtökohdat, jotta lain keskeiset tavoitteet toteutuisivat. Tutkimuksessa tarkastellaan niitä edellytyksiä, joiden perusteella myönteinen suunnitteluratkaisu voidaan tehdä ja minkälaisen harkintaprosessin se käy läpi.

Suunnittelutarveratkaisuihin eli yksittäisiin lupapäätöksiin perustuva rakentaminen on edelleen laajamittaista. Kun poikkeukseksi tarkoitetusta toiminnasta tulee pääsääntö, seuraa siitä vääjäämättä ongelmia. Lainsäätäjän tarkoitus on ollut, että asemakaavoitus on ensisijainen rakentamisen suunnittelun väline. Käytännössä suunnittelutarveratkaisuin on toteutettu hankkeita, joiden suunnittelu olisi vaatinut kaavan. Suunnittelutarveratkaisu ei käy läpi samanlaista vuorovaikutteista prosessia kuin asemakaavoitus. Kun suunnittelutarveratkaisua käytetään asemakaavan sijasta tilanteessa, jossa suunnittelu olisi pitänyt toteuttaa kaavoituksen keinoin, ei riittävän suunnittelun taso toteudu. Ongelmiin voitaisiin vastata muun muassa kehittämällä ja täsmentämällä MRL 137 §:n edellytyksiä, täsmentämällä mahdollisuutta määrittää alue suunnittelutarvealueeksi, kytkemällä kaavoitusvelvollisuuden syntyminen suunnittelutarvesääntelyyn lainsäädännön tasolla ja yhdenmukaistamalla suunnittelutarveharkintaa.