Päilyväsilmä Athene : Erisnimiin liitettyjen epiteettien kääntäminen Homeroksen Odysseian suomennoksissa

Abstract

Tutkielmassani tarkastelen erisnimiin liitettyjen epiteettien kääntämistä Homeroksen Odysseian eriaikaisissa suomennoksissa. Homeerisissa eepoksissa esiintyvä epiteetti on substantiiviin liitetty määrite, joka toistuu pääsanansa kanssa ja kontekstista riippumatta. Epiteettien käytön katsotaan palautuvan noin kolme vuosituhatta vanhaan tai jopa tätä vanhempaan eeppiseen runonlaulannan perinteeseen ja ilmaisevan perinteisiä käsityksiä. Tarkoituksenani on selvittää, mitä käännösstrategioita suomentajat ovat käyttäneet epiteetin käännösongelman ratkaisemiseksi. Tarkastelen tarkemmin myös sitä, miten homeeriselle epiteetille tunnusomainen yhdysadjektiivi ja toisto on tulkittu. Epiteettien käännösstrategioiden perusteella määrittelen suomentajien valinnan kotouttamisen ja vieraannuttamisen välillä eli sen, painotetaanko suomennoksen sujuvuutta vai alkutekstin vierautta. Lisäksi pohdin, mitä kotouttaminen ja vieraannuttaminen kertovat omasta käännösajankohdastaan.

Tutkielmani aineiston muodostavat Homeroksen Odysseian 6. laulun alkuteksti ja tämän neljä suomennosta: Elias Lönnrotin (1855) ja Otto Mannisen (1924) runosuomennokset sekä Pentti Saarikosken (1972) ja Paavo Castrénin (2016) proosasuomennokset. Käsiteltävänä on 160 suomennettua epiteettiä, ja menetelmänä olen käyttänyt morfosemanttista analyysia ja vertailua. Olen jaotellut suomennetut epiteetit käännösstrategioittain laatimani luokittelun mukaan, joka pohjautuu Jan Pedersenin (2011) kehittämään kielenulkoisten kulttuuristen viittausten käännösstrategialuokitteluun. Tutkielmani on pääosin laadullinen, mutta olen tarkastellut myös eri havaintojen lukumääriä.

Epiteettien kääntämisessä on käytetty eniten vieraannuttavia käännösstrategioita Lönnrotin ja Mannisen runosuomennoksissa, kun taas kotouttavia käännösstrategioita on käytetty eniten Saarikosken ja Castrénin proosasuomennoksissa. Lönnrot ja Manninen ovat käyttäneet enimmäkseen epiteetin suoraa käännöstä, jossa epiteetti säilyttää koristeellisen roolinsa siten, että se vaikuttaa irrelevantilta tekstiyhteydessään. Saarikoski on kääntänyt epiteetit useammin suoraan, mutta hän on myös korvannut niitä sanoilla tai ilmauksilla, jotka selventävät epiteettien merkitystä. Castrén puolestaan on käyttänyt eniten poistoja painottaen suomennoksen sujuvuutta. Yhdysadjektiivi säilyy useammin runosuomennoksissa. Toisaalta bahuvriiheja ei esiinny lainkaan proosasuomennoksissa, ja yhdysadjektiivien sijaan suositaan eniten yhdistämättömiä sanoja ja poistoja. Toistuvat epiteetit on käännetty samalla tavalla useammin Lönnrotin, Saarikosken ja Mannisen suomennoksissa, kun taas Castrén on karsinut suurimman osan niistä. Lönnrotin ja Mannisen vieraannuttava kääntäminen heijastanee kirjailijan ilmaisutapaa korostavaa romantiikan käännösihannetta. Saarikosken ja Castrénin kotouttavaan kääntämiseen lienee vaikuttanut antiikin kirjallisuuden kääntämiseen liittyvä näkemys, jonka mukaan antiikin teokset tulisi kääntää laajalle yleisölle ymmärrettävään muotoon.