Performatiiviset jäljet. Teos ja tallenne esityslähtöisessä mediataiteessa

Abstract

Tutkimus tarkastelee esityslähtöisen mediataiteen historiaa Suomessa 1960-luvulta 2010-luvulle. Se analysoi nykytaideteoksia, jotka pohjautuvat hetkellisiin ja katoaviin esityksiin, mutta koetaan kuvien tai tekstien välittäminä. Esitysten ja kuvataiteen yhdistelmiä hahmotteleva väitöskirja avaa näkökulmia ainutkertaisen esityksen tallentamisen, välittämisen ja toistamisen problematiikkaan. Sen perustana on keskustelu siitä, millaisin tavoin esitykset katoamisen sijaan kirjoittuvat jälkiinsä ja kohdataan nykyhetkestä käsin.

Väitöskirja selvittää, miten esityslähtöinen taide nivoutuu televisioon, videoon tai internetiin. Samalla se kertoo taiteen ja teknologian yhteisestä historiasta sekä taiteen merkityksestä tekniikan murroskohdissa. Teknisistä innovaatioista on etsitty taiteellisen ilmaisun uudenlaisia välineitä, mutta taide tarkastelee myös kriittisesti niiden kulttuurisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Kirjassa analysoidaan Mervi Buhl-Kytösalmen (1948–), Auki-ryhmän, Ilkka Sariolan (1969–), Eeva-Mari Haikalan (1974–) ja Minna Suoniemen (1972–) videoiksi tai valokuviksi taltioituja performansseja. Tutkimus käsittelee lisäksi taiteellista kokeilua televisiossa sekä internetissä. Riitta Vainion (1936–2015) 1960-luvun tanssiteosten televisiosovitukset, Jan-Erik Anderssonin (1954–) ja Marikki Hakolan (1960–) 1990-luvun verkkoteokset ja 2000-luvun esitykset sosiaalisessa mediassa rakentavat kuvaa esityslähtöisen taiteen pitkästä jatkumosta. 1960-luvun poikkitaiteellisia esityksiä ja sähkökineettistä taidetta tarkastelevat luvut tarkentavat keskustelua taideteoksen ainutkertaisuudesta ja toistosta.

Tutkimuksessa hahmottuu taiteellisen ilmaisun tapa, joka määrittyy jatkuvasti suhteessa eri aikojen ajankohtaisiin ilmaisuvälineisiin. Kontekstualisoivien tapaustutkimusten rinnalla esityslähtöisiä teoksia analysoidaan fenomenologisesta filosofiasta käsin.

Performative Traces. Artwork and Record in Performance-based Media Art

This dissertation traces the history of performance-based media art in Finland from the 1960s to the 2010s. It approaches the intersection of visual arts and live performance by analysing ephemeral performance mediated by records and by studying the problematic status of documentation in performance art. The theoretical framework is put across by the various discussions about the ways that performance remains instead of disappearing and is experienced at the moment of encountering its traces.

While exploring the relationship of performance-based art with television, video and the internet, this study offers an account of a shared history of art and technology, as well as of the central role art plays in the arrival of new technologies. Technical innovations attract artists as new means of expression, but art has been a means to critically scrutinise their cultural and social corollaries. This book analyses filmed or photographed performances by Mervi Buhl-Kytösalmi (1948–), the artist group Auki, Ilkka Sariola (1969–), Eeva-Mari Haikala (1974–) and Minna Suoniemi (1972–). It also offers an account of early artistic experimentation in television and on the internet. Choreographies by Riitta Vainio (1936–2015) in 1960s’ television broadcasts, online performances by Jan-Erik Andersson (1954–) and Marikki Hakola (1960–) in the 1990s and recent performances in social media delineate a variegated history of performance-based art. Experimental happenings and the kinetic art of the 1960s widen the discussion about uniqueness and repetition in art.

This research addresses an artistic expression that constantly redefines itself in its relations with new mediums. Along with contextualizing case studies, it approaches performance-based works within the conceptual framework of phenomenological philosophy.