Kaapatun lapsen asuinpaikan määrittäminen ja palauttamisen kieltäytymisperusteisiin vetoaminen oikeuskäytännössä

Abstract

Haagin lapsikaappaussopimuksen voimaansaattamista ja sen myötä kehittynyttä lapsikaappausoikeusjärjestelmää voidaan pitää kansainvälisenä menestystarinana, mutta ei kuitenkaan täysin ongelmattomana. Oikeusjärjestelmä on monikerroksinen ja sääntelyyn sisältyvät tietyt käsitteet ovat melko väljiä tai jopa määrittelemättömiä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan siten monikerroksisuuden haasteita sekä pyritään avaamaan tutkimusaiheen kannalta olennaisia käsitteitä ja pohditaan niiden mahdollisten määrittelemättömyyden ongelmakohtia oikeuskäytännössä.

Yksi näistä käsitteistä, joka on tutkielman tarkastelun keskiössä, on lapsen asuinpaikka. Lapsen asuinpaikan selvittäminen ja toteaminen oikeuskäytännössä on osoittautunut hyvin hankalaksi. Tästä syystä tutkielmassa tarkastellaan, miten lapsen asuinpaikka määritellään kansainvälisissä lapsikaappaustilanteissa ja sitä, miksi se on tärkein liittymä lapsikaappaussopimuksien soveltuvuuden kannalta.

Kaapattu lapsi on lähtökohtaisesti palautettava takaisin lapsen asuinpaikkavaltioon. Poikkeuksellisissa olosuhteissa lapsen palauttamisesta voidaan tietyin edellytyksin kieltäytyä. Näitä edellytyksiä kutsutaan yleisnimityksellä kieltäytymisperusteiksi. Tässä tutkielmassa keskitytään näistä kahteen – lapsen mielipiteeseen ja vakava vaara-säännökseen. Kieltäytymisperusteiden soveltaminen perustuu lapsen edun arvioinnin ja lapsen tehokkaan palauttamisen tasapainon löytämiseen. Tämä on kuitenkin todettu haasteelliseksi, muun muassa sen takia, että lapsen etu-käsitteelle ei löydy mitään universaalia määritystä. Tutkielmassa tarkastellaan siten myös lapsen edun arviointia ja kieltäytymisperusteiden oikeudellisia ongelmia oikeuskäytännössä.

Euroopan unionin jäsenvaltioiden välisissä lapsikaappauksissa sovelletaan Haagin lapsikaappaussopimuksen lisäksi Bryssel II-asetusta, johon sisältyy Haagin sopimuksen rinnalla sovellettavia tehostavia lisämääräyksiä. Koska asetus on yksi merkittävimmistä lapsikaappausta koskevista säädöksistä, tutkielmassa tarkastellaan tutkimusaiheen rajoissa lisämääräyksien vaikutuksia ja sitä, ovatko ne olleet tarpeellisia lapsikaappaussääntelyn tehostamiseksi.

Tutkimusaihetta lähestytään lainopillisen metodin lisäksi oikeusvertailun kautta. Tämä näkyy siinä, että tutkimusaihetta tarkastellaan pääasiallisesti kotimaisten tapauksien avulla, mutta tarkastelun kohteena on myös kansainvälinen ja Euroopan unionin oikeuskäytäntö.