Confined to space : Perspectives on carceral geograph

Abstract

The recent discussions about mistreatment in elderly care and psychiatric care have increased the importance of expanding our knowledge about these spaces in order to ensure that these institutions provide a good quality of care and proper living conditions. In this thesis, I study spaces of confinement, particularly from the perspective of carceral geography. This subdiscipline of human geography is relatively new and has been rarely used in the Nordic context. Here it is used for the first time as concerning Finnish institutions of care. Thus, the thesis provides a novel viewpoint from which to understand spatiality in spaces of confinement and carceral spaces in a Nordic context.

In the thesis, I explore spaces of confinement through different environments: an alternative community, nursing homes and a geropsychiatric ward. The questions I ask are: What kind of carceral practices and processes can be identified in spaces of confinement? What kinds of carceral spaces do these practices and processes produce? How can carceral spaces be conceptualised further in human geography? The findings suggest that peoples’ lives are controlled for various reasons. The spatiotemporal control emphasises the meaning of space and spatial solutions, especially in institutions, by defining who can be where and when. The control and confinement may be implemented by the regime and the law or through individuals and social groups. In addition, control can appear in a form of exclusion: confined people tend to be excluded from society, and, furthermore, exclusion can be used to adjust the behaviour of the people. Confinement is strongly linked to power relations, whether it is the power of the state, the power of authorities or the power of individuals over others. The thesis suggests, that spaces of confinement are heterogeneous, and they appear in different forms and levels. For example, carceral and quasi-carceral spaces can be identified in this research.

Moreover, the findings suggest that these spaces are unequal. Thus, some groups are more vulnerable than others to mistreatment and carceral practices. Physical immobility may expose people to spatial mistreatment, for example being left alone for protracted periods of time. For cognitively impaired individuals, limitations and restrictions might seem illogical and thus cause anxiety. Cognitively impaired individuals are especially vulnerable since a lack of short-term memory exposes them to mistreatment. Furthermore, the experiences of carceral spaces may remain with people after the actual confinement and continue to have an influence on their perceptions of risks and their ability to cope in mundane life. In the study, the significance of the working community is recognised in relation to the production of carceral spaces. The findings indicate that morally grey areas emerge in situations where people are oppressed and they are forced to make decisions against their ethical principles. In addition, mistreatment cases may not be reported due to the employee experiencing the risk of either being excluded from the working community or losing their job entirely.

In the thesis, I have provided two concepts to be used in carceral geography and with which to explore the essence and production of carceral spaces. Carceral layers describe the layered features and overlapping elements of carceral spaces. The layers suggest that carceralities may accumulate spatiotemporally and create spaces that are more carceral than others. Risk has a significance on establishing and maintaining carceral spaces. Carceral riskscape elaborates the relationship between risk and carceral space and how perceptions of risk may produce carceral practices and spaces. The approach of carceral geography is useful in understanding the complex spatialities of spaces of confinement. Thus, I find considering this approach worthwhile when institutions and new care forms are developed.

Viime vuosien väärinkäytökset vanhusten hoivassa ja psykiatrisessa hoidossa ovat kasvattaneet tarvetta tuottaa tietoa rajoitetuista tiloista. Rajoitettujen tilojen tutkiminen on tärkeää, jotta hyvän elämänlaadun ylläpitäminen ja laadukas hoito voidaan taata laitoksissa. Käsittelen väitöskirjassani rajoitettuja tiloja erityisesti vankeusmaantieteen (carceral geography) näkökulmasta. Ihmismaantieteeseen kuuluva vankeusmaantiede on verrattain uusi tutkimussuuntaus Pohjoismaissa, eikä sitä ole aiemmin käytetty suomalaisia hoivainstituutioita koskevassa tutkimuksessa. Väitöskirjani tarjoaakin uudenlaisen näkökulman rajoitettujen tilojen tutkimukseen pohjoismaisessa kontekstissa.

Väitöskirjassani tarkastelen rajoitettuja tiloja vaihtoehtoisessa yhteisössä, vanhainkodissa ja vanhuspsykiatrisella osastolla. Kysyn: Millaisia vankeuskäytäntöjä ja prosesseja rajoitetuista tiloista voidaan tunnistaa? Millaisia vankeustiloja nämä käytännöt ja prosessit muodostavat? Kysyn myös, miten vankeustiloja voidaan edelleen määritellä ihmismaantieteessä. Väitöskirjatutkimukseni osoittaa, että ihmisten elämää rajoitetaan moninaisista syistä. Ajallinen ja tilallinen kontrolli määrittelee kuka voi olla missä ja milloin, mikä korostaa erityisesti instituutioissa tilan ja tilallisten ratkaisujen merkitystä. Kontrolli ja rajoittaminen voivat toteutua hallinnon tai lakien, mutta myös sosiaalisten ryhmien tai yksilöiden toimesta. Lisäksi kontrollia voidaan toteuttaa ulossulkemisen kautta. Rajoitetuissa tiloissa olevat ihmiset saattavat olla tarkoituksellisesti suljettuja muusta yhteiskunnasta. Ulossulkemisella voidaan myös pyrkiä sääntelemään ihmisen käyttäytymistä. Rajoittaminen liittyy vahvasti valtasuhteisiin, joihin liittyvät valtiovalta ja auktoriteetit, mutta myös yksilön vallankäyttö. Tutkimus osoittaa, että rajoitetut tilat ovat heterogeenisiä ja voivat ilmetä eritasoisina ja erilaisissa muodoissa.

Tutkimuksen löydökset osoittavat, että rajoitetut tilat ovat epätasa-arvoisia. Tietyt ihmisryhmät joutuvat alttiimmin vankeuskäytäntöjen kohteiksi ja kaltoin kohdelluiksi. Erityisesti liikuntarajoitteiset voivat joutua hoivalaitoksissa olemaan pitkiä aikoja yksin. Myös muistisairaat ovat haavoittuvassa asemassa, sillä lyhytkestoisen muistin puute voi altistaa heidät kaltoinkohtelulle. Lisäksi kokemukset vankeustiloista saattavat vaikuttaa ihmisen elämään varsinaisen rajoittamisen jälkeenkin. Nämä kokemukset vaikuttavat sekä yksilön näkemyksiin riskeistä, että mahdollisuuksiin selvitä arkielämässä. Tutkimuksessa on huomioitu myös työyhteisön merkitys vankeustilojen tuottamisessa. Tulosten mukaan moraalisesti harmaita alueita esiintyy tilanteissa, joissa ihmisiä painostetaan ja joissa heidät pakotetaan tekemään päätöksiä eettisten näkemystensä vastaisesti. Kaltoinkohtelusta ei myöskään välttämättä raportoida eteenpäin, jos se aiheuttaa riskin työpaikan menetyksestä.

Väitöskirjani tarjoaa kaksi uutta näkökulmaa rajoitettujen tilojen tarkasteluun. Ensinnäkin vankeustilojen kerroksellisuuden (carceral layers) tarkastelu osoittaa, että vankeuselementit voivat kasaantua ajallis-tilallisesti ja synnyttää tiloja, jotka ovat enemmän vankeustilojen kaltaisia kuin toiset. Toiseksi riskien ja vankeustilojen välisen suhteen (carceral riskscape) tutkiminen paljastaa, miten näkemykset riskeistä saattavat tuottaa vankeuskäytäntöjä ja -tiloja. Nämä näkökulmat auttavat ymmärtämään rajoitettujen tilojen monimutkaisia tilallisia ominaisuuksia sekä ovat hyödyksi uusia hoitomuotoja ja –tiloja suunnitellessa.