Narrative Space and Spatial Transference in Jacob and Wilhelm Grimmʼs Fairy Tales
Kujundžić, Nada (2020-09-04)
Narrative Space and Spatial Transference in Jacob and Wilhelm Grimmʼs Fairy Tales
(04.09.2020)
Turun yliopisto
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8144-1
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8144-1
Tiivistelmä
Abstract
Owing to the lack of concrete information provided by the narratives and the genreʼs unspecified setting, narrative space in fairy tales has been largely overlooked or dismissed as an inactive background for the action. Research which has considered this topic typically views it in terms of its symbolic potential, studying space in order to learn about other narrative elements (e.g. characters) or the implied meanings of the texts. This dissertation views narrative space as a concrete, material aspect of the narrative which is significant in itself.
The main research question posed in the dissertation is: what do fairy tales tell us about narrative space and what does narrative space tell us about fairy tales? The main aim of the dissertation is therefore twofold: first, it examines how narrative space is structured in fairy tales and how the fairy tale conveys space-related information; second, it asks whether there is anything about the traits and structure of fairy-tale space that can be seen as genre-specific, i.e. that sets the fairy tale apart from other short prose narrative genres. The research is based on a textual analysis of the English translation of Jacob and Wilhelm Grimmʼs collection Kinder- und Hausmärchen (Childrenʼs and Household Tales, 1857). While its primary focus is on fairy tales, the dissertation also considers other genres included in the collection (animal tales, legends, religious tales, etc.). The research combines the knowledge produced within fairy-tale scholarship (folklore and literature studies) with the methodological tools of narratology.
By considering narrative space and spatial transference, the dissertation aims to prompt a reconsideration of the fairy-tale genre and its definitions. One of its key findings is therefore a revised definition of the fairy tale as a genre which encompasses two domains – the magical and the non-magical – separated by a firm boundary, which must be crossed in the course of the story. What sets this interdomain boundary apart is the fact that it can be crossed from both sides, but only temporarily and only if certain conditions are met. The examination of genres through the prism of the domain has led to a reconsideration of our initial genre classification and prompted the conclusion that aetiological tales, Schwank tales, and didactic tales, which were initially listed as independent genres, are modes (subgenres) rather than genres. The thesis also shows that fairy-tale space is dynamic and relational, and that the lack of explicit spatial information should not be seen as an indication of the insignificance of space, but rather an expression of the genreʼs stylistic parsimony. Although the findings are based on the study of the Grimmsʼ fairy tales, the dissertation aims to provide an analytical framework that is applicable to other fairy-tale corpora.
KEYWORDS: fairy tale, narrative space, spatial transference, Jacob and Wilhelm Grimm, Kinder- und Hausmärchen, narratology, genre Tiivistelmä
Väitöskirja tarkastelee narratiivista tilaa ja tilallista siirtymää Jacob ja Wilhelm Grimmin julkaisemassa satukokoelmassa Kinder- und Hausmärchen (Lasten ja kotitalouksien tarinat, 1857). Tutkimuskohteen korpus, joka koostuu 215 erilaisesta tekstistä, on jaettu kahteen osaan: primaarikorpukseen, johon perinteiset sadut kuuluvat, ja sekundaarikorpukseen, johon kuuluvat eläinsadut, opettavaiset sadut, etiologiset sadut, kansantarinat, formulatarinat, legendat, uskonnolliset tarinat ja humoristiset (Schwank) tarinat. Sekundaarikorpuksen avulla voi analysoida perinteisiä satuja vertailemalla niitä muihin lyhytproosan narratiivisiin lajityyppeihin.
Narratiivista tilaa ei ole tähän mennessä riittävästi tarkasteltu tieteellisessä kirjallisuudessa, jossa se tavallisesti käsitetään pelkkänä passiivisena taustana tapahtumille, joiden täytyy sijoittua jonnekin. Tällainen näkemys on jossain määrin ymmärrettävä ottaen huomioon pitkään jatkunut kiinnostuksen puute tilallisiin kysymyksiin humanistissa tieteissä ja sosiaalitieteissä (ennen ns. spatiaalista käännettä) sekä perinteisten satujen tilallinen epämääräisyys. Säästeliäänä laji-tyyppinä perinteinen satu nimittäin jättää kertomatta kaiken, mikä ei suoraan vaikuta juoneen, kuten henkilöiden ja ympäristön tarkemman kuvailun. Aikaisempi tutkimus keskittyy enimmäkseen perinteisen sadun abstraktiin ja epämääräiseen tilaan tai sen symboliseen ja metaforiseen merkitykseen. Huomion keskipisteessä ei siis ole tila sinänsä, vaan se mitä tila kertoo itse tarinan tai sen henkilöiden merkityksestä.
Aikaisemmasta tutkimuksesta poiketen tämä väitöskirja tarkastelee narratiivista tilaa aineellisena kolmiulotteisena ympäristönä sekä autonomisena ja välttämättö-mänä kerronnan keinona, jolla on merkitystä sinänsä. Tutkimus keskittyy perinteisen sadun rakenteeseen, sen esittämiseen (ts. niihin narratiivisiin ja lingvistisiin strategioihin, joiden avulla tilaan liittyvää informaatiota välitetään) sekä eräisiin yleispiirteisiin. Väitöskirjassa tarkastellaan myös tilallista siirtymää tärkeänä edelly-tyksenä ihmisprotagonistin ja maagisen aineksen vuorovaikutukselle, joka puolestaan on perinteisen sadun lajityypin tärkein tekijä. Lisäksi tilallinen siirtymä toimii keinona kytkeä yksittäiset paikat laajempaan tilalliseen verkostoon.
Tutkimus sijoittuu satujen tutkimuksen teoreettiseen viitekehykseen sekä narratologian metodologiseen ja analyyttiseen kehikkoon. Se ei sitoudu yhtenkään erityiseen satujen tutkimuksen teoriaan, vaan systematisoi ja kehittää edelleen eri lähestymistapojen tuottamaa tietoa. Erityisen tärkeitä tälle tutkimukselle ovat satujen tutkimuksen puolella Max Lüthin ja Alfred Messerlin sekä narratologian puolella Marie-Laure Ryanin ja Katrin Dennerleinin työt.
Satujen rakenteen analyysissa sovelletaan Marie-Laure Ryanin kehittämää mallia, joka koostuu viidestä tilallisesta yksiköstä: tilallisesta kehyksestä, tarinan asetelmasta, tarinan tilasta, tarinan maailmasta ja narratiivisesta universumista. Sovellettaessa satuun tätä mallia paljastuvat sadun narratiivisen tilan moniker-roksisuus sekä monimutkaiset prosessit, joilla tilaa rakennetaan lukijan ja tekstin jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Soveltaakseen yleistä mallia perinteisen sadun analysointiin tutkimus laajentaa mallia lisäämällä käyttöön uuden kategorian – alueen – johon kuuluvat ne tilat, joissa vallitsevat samanlaiset luonnonlait. Perin-teinen satu sisältää kaksi aluetta: ei-maagisen ja maagisen. Kahden kvalitatiivisesti vastakkaisen alueen olemassaolo ei ole luonteenomaista ainoastaan perinteisille saduille, vaan sama ilmiö tavataan myös eräissä narratiivisen lyhytproosan lajityypeissä kuten legendoissa ja uskonnollisissa kertomuksissa. Väitöskirja esittääkin sadun ominaispiirteiden syntyvän kahden alueen vuorovaikutuksesta ja niiden välisen rajan ylittämisen tavoista. Tarkemmin sanoen alueiden välinen raja on mahdollista ylittää sen kummaltakin puolelta, mutta vain tilapäisesti (liikkuvan henkilön on tarinan lopussa palattava omalle alueelleen) ja tiettyjen edellytysten vallitessa. Vaikka kyseiset edellytykset ovat erilaiset ei-maagisille ja maagisille henkilöille, ne tyypillisesti riippuvat kontaktin luomisesta kohdealueeseen, yleensä portinvartijan kautta. Maagiselle alueelle päästäkseen ei-maagisten henkilöiden on osoitettava myönteisiä ominaisuuksia kuten sääliä, rohkeutta ja anteliaisuutta tai seurattava tarinaan kuuluvia automaattisia ohjeita. Maagiselle alueelle joutuvat eksyneet tai hyljätyt henkilöt, mutta se voi myös houkutella ihmisiä puoleensa poikkeuksellisilla esineillä, eläimillä sekä visuaalisilla tai auditiivisilla signaaleilla joko auttaakseen tai vahingoittaakseen heitä tai pyytääkseen heidän apuaan. Pahantahtoinen maaginen voi pyytämättä tunkeutua ei-maagiselle alueelle tai manipuloida ei-maagista henkilöä kutsumalla häntä luokseen. Hyväntahtoinen maaginen sen sijaan saapuu ei-maagiselle alueelle (usein tahattomasti) ei-maagisen henkilön kutsusta, joka voi olla verbaalinen (eksplisiittinen kutsu, häälupaus, toive, maaginen tai muu verbaalinen formula, avunhuuto) tai ei-verbaalinen (itku, pahat ajatukset, lannistuminen tai epätoivoa ilmaiseva ele tai käytös).
Toissijaisen korpuksen analysointi tilallisesta näkökulmasta johti tutkimuksessa sen alkuperäisen luokittelun tarkennukseen. Tietyntyyppisillä narratiiveilla (didaktiset, etiologiset, Schwank) ei näet ole pysyvää tilallista rakennetta, vaan niihin kuuluvien alueiden lukumäärä ja luonne voivat vaihdella. Niinpä päädytään siihen, etteivät nämä lajityypit ole riippumattomia, vaan niiden edustajat ovat alalajeja sellaisista lajityypeistä, joilla on vakiintunut määrä alueita. Tulokset sitä paitsi johtavat perinteisen sadun alkuperäisen työmääritelmän uudelleenarviointiin, jota (tilallisuus huomioon ottaen) voidaan luonnehtia sellaiseksi lajityypiksi, joka kuvaa kahta selvästi toisistaan erottuvaa ja laadultaan erilaista aluetta: ei-maagista ja maagista. Tarinan edetessä näiden alueiden on (tilapäisesti) jouduttava kosketuksiin, minkä aikaansaa tilallinen siirtymä – nimittäin alueiden välisen rajan ylitys. Rajan voi ylittää sen kummaltakin puolelta, mutta vain tilapäisesti ja mikäli tietyt ehdot täyttyvät. Tällä tapaa tutkimus korostaa narratiivisen tilan mahdollisuuksia lajityyppiluokittelun yhtenä mahdollisena kategoriana.
Tutkimus osoittaa myös, ettei eksplisiittisen tilallisen tiedon puuttumista perinteisestä sadusta pidä tulkita sen merkityksettömyydeksi, vaan osoitukseksi kyseisen lajityypin säästeliäästä luonteesta. Toisin sanoen se tosiseikka, että perinteinen satu harvemmin kertoo tilasta avoimesti ja yksityiskohtaisesti, ei tarkoita tilan merkityksettömyyttä, vaan on osoitus siitä, että kyseisellä lajityypillä on muita keinoja välittää tilallista informaatiota joko paikkoja suoraan kuvaamalla ja nimeämällä tai kerronnan epäsuorilla viittauksilla henkilöihin, esineisiin, paikkoihin ja materiaaleihin. Kaiken kaikkiaan tämä tutkimus tunnistaa perinteisen sadun narratiivisen tilan kerronnan dynaamisena osana, joka rakentuu henkilöiden, esineiden, tapahtumien ja muiden tilojen vuorovaikutuksesta. Siinä mielessä tila ei ole (kuten sen aikaisempien määritelmien perusteella voisi luulla) pelkkä tapahtumien näyttämö ja tausta, vaan monimutkaisen suhdeverkoston osatekijä ja myös lajityyppiluokittelun tärkeä tekijä.
AVAINSANAT: satu, narrativiinen tila, tilalllinen siirtymä, Kinder- und Hausmärchen, Jacob ja Wilhelm Grimm, narratologia, laji Sažetak
U doktorskom se radu istražuju pripovjedni prostor i prostorno premještanje u bajkama objavljenim u zbirci Kinder- und Hausmärchen (Djetinje i kućne bajke, 1857.) Jacoba i Wilhelma Grimma. Korpus istraživanja, koji obuhvaća 215 žanrovski raznolikih tekstova, podijeljen je na dva djela: primarni korpus, koji obuhvaća bajke, te sekundarni korpus, koji obuhvaća priče o životinjama, poučne priče, etiološke priče, (usmene) pripovijetke, formulne priče, predaje, legende, vjerske priče i šaljive priče. Sekundarni korpus omogućava poredbenu analizu bajke i drugih kratkih proznih žanrova.
Tema pripovjednog prostora u bajkama podzastupljena je u znanstvenoj literaturi, gdje se prostor bajke uglavnom tretira kao pasivna pozadina zbivanja koja ni na koji način ne utječe na njihov razvoj, te postoji naprosto jer se radnja mora negdje odvijati. Ovakav stav donekle je razumljiv s obzirom na dugotrajan manjak interesa za prostorne teme u humanističkim i društvenim znanstvenima (prije tzv. prostornog obrata), kao i slabo definirane prostorne parametre koje nudi sama bajke. Naime, u svom tradicionalnom obliku, bajka kao jezično ekonomičan žanr uglavnom izbjegava sve što izravno ne pridonosi razvoju radnje, poput opisa likova ili okoline. Postojeća istraživanja uglavnom naglašavaju apstraktnu, slabo definiranu prirodu prostora bajke ili su usmjerena na njegova simbolička i metaforička značenja. U središtu zanimanja stoga nije prostor kao takav, već kao izvor informacija o značenju priče ili drugim pripovjednim elementima (npr. likovima).
Za razliku od dosadašnjih istraživanja, ovaj doktorski rad pripovjedni prostor bajke razumije kao materijalnu, trodimenzionalnu okolinu te autonoman i nužan pripovjedni element koji je značajan sam po sebi. U središtu istraživanja su struktura prostora bajke, njegova prezentacija (tj. pripovjedne i jezične strategije kojima se prenose informacije o prostoru) i opće odlike. Osim pripovjednim prostorom, doktorski se rad bavi i prostornim premještanjem koje je glavni preduvjet za ostvarivanje kontakta između ljudskog protagonista i čarobnog, što se pak smatra ključnom osobinom žanra bajke. Nadalje, premještanje omogućava povezivanje pojedinih lokaliteta u širu prostornu mrežu.
Istraživanje je smješteno unutar teorijskog okvira tzv. istraživanja ili studija o bajkama (fairy-tale studies), te metodološko-analitičkog okvira naratologije. Pritom ne slijedi jedinstveni pravac unutar istraživanja bajke, već sistematizira znanje nastalo unutar različitih teorijskih orijentacija. Od osobite važnosti za ovo istraživanje radovi su Maxa Lüthija i Alfreda Messerlija (istraživanja o bajkama), te Marie-Laure Ryan i Katrin Dennerlein (naratologija).
Analiza strukture pripovjednog prostora oslanja se na model koji je ponudila Marie-Laure Ryan, sastavljen od pet prostornih jedinica: prostornog okvira, smjestišta (eng. setting), prostora priče, pripovjednog svijeta i pripovjednog svemira. Primjena ovog modela na analizu bajke otkrila je slojevitost njenog pripovjednog prostora i složenost procesa njegove konstrukcije, koji se odvija kroz kontinuirano pregovaranja između čitatelja i teksta. Kako bi ovaj opći model prilagodilo istraživanju bajke, istraživanje ga je dopunilo novom kategorijom domene, koja obuhvaća prostore u kojima je na snazi određeni sustav prirodnih zakona. Bajka se sastoji od dvije domene: ne-čarobne („realistične“) i čarobne. Samo po sebi, postojanje dvaju kvalitativno oprečnih domena nije jedinstveno bajci, već obilježava i druge kratke prozne žanrove, poput legende i vjerske pripovijetke. U doktorskom se radu stoga tvrdi da osobitost žanra bajke proizlazi iz interakcije među domenama i načinima prelaska granice koja ih dijeli. Točnije, spomenuta se granica može prijeći s obje strane, ali samo privremeno (mobilni lik do kraja priče mora se vratiti u svoju ishodišnu domenu) i pod određenim uvjetima. Iako se uvjeti za prelaženje granice razlikuju za ljudske i čudesne likove, zajednička im je pretpostavka uspostavljanje kontakta s ciljnom domenom, najčešće otjelovljenom u liku čuvara ulaza. Kako bi ušli u čarobnu domenu, ljudski likovi moraju dokazati da posjeduju pozitivne kvalitete poput suosjećanja, hrabrosti ili velikodušnosti, ili da su upoznati s automatskim pravilima priče. U čarobnu se domenu pripuštaju izgubljeni ili zlostavljani likovi. Čarobno može i navabiti ljudske likove uz pomoć predmeta, životinja, te vizualnih ili auditivnih signala kako bi im naštetilo ili zatražilo njihovu pomoć. Zloćudno čarobno u ne-čarobnu domenu može nasilno prodrijeti ili manipulacijom iznuditi poziv od strane ljudskog lika. Dobroćudno čarobno u ne-čarobnu domenu stupa na poziv ljudskog lika. Taj poziv često je nehotičan, a javlja se u obliku verbalnih (izravan poziv, dopuštenje, vjenčani zavjet, želja, čarolije i druge verbalne formule, poziv u pomoć) i neverbalnih zaziva (plakanje, negativne misli, odustajanje, geste i ponašanje koji odaju očaj).
Analiza sekundarnog korpusa istraživanja kroz prizmu prostora potaknula je reviziju njegove početne klasifikacije. Naime, uočeno je da pojedine skupine priča (konkretno, poučne, etiološke i šaljive priče) nemaju stabilnu prostornu strukturu, te da se broj i kvaliteta njihovih domena mijenjaju. Za njih je, stoga, zaključeno da nisu samostalni žanrovi već potkategorije ili modusi drugih žanrova, koje odlikuje stabilan broj domena. Osim toga, rezultati istraživanja potaknuli su i reviziju početne definicije žanra bajke, koji se (uzimajući prostor u obzir), može opisati kao pripovjedni žanr koji prikazuje dvije jasno razdvojene i kvalitativno oprečne domene: ne-čarobnu i čarobnu. U toku priče, te domene moraju stupiti u (privremeni) kontakt, koji je uvjetovan prostornim premještanjem, poglavito prelaženjem granice među domenama. Ta se granica može prijeći s obje strane, ali samo privremeno i pod određenim uvjetima. Istraživanje ovime upućuje na potencijal pripovjednog prostora kao relevantne kategorije klasifikacije žanrova.
Istraživanje nadalje pokazuje da manjak eksplicitnih informacija o prostoru u bajkama ne treba tumačiti kao znak njegove nevažnosti, već kao odraz ekonomičnosti žanra. Drugim riječima, činjenica da bajka rijetko izravno i detaljno progovara o prostoru ne znači da njen prostor nije važan, već naprosto da je – zbog jezične ekonomičnosti – razvila alternativne strategije kojima na izravne (imenovanje, izravni opis) i neizravne (opisno pripovijedanje, uputnice na likove, predmete i materijale) načine otkriva detalje vlastitog pripovjednog prostora. Na koncu, istraživanje opisuje prostor bajke kao dinamičan pripovjedni element kreiran kroz brojne odnose između likova, predmeta, događaja i drugih prostora. U tom smislu, prostor nije, kao što sugeriraju starije definicije, tek spremnik za likove i pozadina događanja, već sudionik složenih odnosa kao i važan faktor klasifikacije žanrova.
KLJUČNE RIJEČI: bajka, pripovjedni prostor, prostorno premještanje, Kinder- und Hausmärchen, Jacob i Wilhelm Grimm, naratologija, žanr
Owing to the lack of concrete information provided by the narratives and the genreʼs unspecified setting, narrative space in fairy tales has been largely overlooked or dismissed as an inactive background for the action. Research which has considered this topic typically views it in terms of its symbolic potential, studying space in order to learn about other narrative elements (e.g. characters) or the implied meanings of the texts. This dissertation views narrative space as a concrete, material aspect of the narrative which is significant in itself.
The main research question posed in the dissertation is: what do fairy tales tell us about narrative space and what does narrative space tell us about fairy tales? The main aim of the dissertation is therefore twofold: first, it examines how narrative space is structured in fairy tales and how the fairy tale conveys space-related information; second, it asks whether there is anything about the traits and structure of fairy-tale space that can be seen as genre-specific, i.e. that sets the fairy tale apart from other short prose narrative genres. The research is based on a textual analysis of the English translation of Jacob and Wilhelm Grimmʼs collection Kinder- und Hausmärchen (Childrenʼs and Household Tales, 1857). While its primary focus is on fairy tales, the dissertation also considers other genres included in the collection (animal tales, legends, religious tales, etc.). The research combines the knowledge produced within fairy-tale scholarship (folklore and literature studies) with the methodological tools of narratology.
By considering narrative space and spatial transference, the dissertation aims to prompt a reconsideration of the fairy-tale genre and its definitions. One of its key findings is therefore a revised definition of the fairy tale as a genre which encompasses two domains – the magical and the non-magical – separated by a firm boundary, which must be crossed in the course of the story. What sets this interdomain boundary apart is the fact that it can be crossed from both sides, but only temporarily and only if certain conditions are met. The examination of genres through the prism of the domain has led to a reconsideration of our initial genre classification and prompted the conclusion that aetiological tales, Schwank tales, and didactic tales, which were initially listed as independent genres, are modes (subgenres) rather than genres. The thesis also shows that fairy-tale space is dynamic and relational, and that the lack of explicit spatial information should not be seen as an indication of the insignificance of space, but rather an expression of the genreʼs stylistic parsimony. Although the findings are based on the study of the Grimmsʼ fairy tales, the dissertation aims to provide an analytical framework that is applicable to other fairy-tale corpora.
KEYWORDS: fairy tale, narrative space, spatial transference, Jacob and Wilhelm Grimm, Kinder- und Hausmärchen, narratology, genre
Väitöskirja tarkastelee narratiivista tilaa ja tilallista siirtymää Jacob ja Wilhelm Grimmin julkaisemassa satukokoelmassa Kinder- und Hausmärchen (Lasten ja kotitalouksien tarinat, 1857). Tutkimuskohteen korpus, joka koostuu 215 erilaisesta tekstistä, on jaettu kahteen osaan: primaarikorpukseen, johon perinteiset sadut kuuluvat, ja sekundaarikorpukseen, johon kuuluvat eläinsadut, opettavaiset sadut, etiologiset sadut, kansantarinat, formulatarinat, legendat, uskonnolliset tarinat ja humoristiset (Schwank) tarinat. Sekundaarikorpuksen avulla voi analysoida perinteisiä satuja vertailemalla niitä muihin lyhytproosan narratiivisiin lajityyppeihin.
Narratiivista tilaa ei ole tähän mennessä riittävästi tarkasteltu tieteellisessä kirjallisuudessa, jossa se tavallisesti käsitetään pelkkänä passiivisena taustana tapahtumille, joiden täytyy sijoittua jonnekin. Tällainen näkemys on jossain määrin ymmärrettävä ottaen huomioon pitkään jatkunut kiinnostuksen puute tilallisiin kysymyksiin humanistissa tieteissä ja sosiaalitieteissä (ennen ns. spatiaalista käännettä) sekä perinteisten satujen tilallinen epämääräisyys. Säästeliäänä laji-tyyppinä perinteinen satu nimittäin jättää kertomatta kaiken, mikä ei suoraan vaikuta juoneen, kuten henkilöiden ja ympäristön tarkemman kuvailun. Aikaisempi tutkimus keskittyy enimmäkseen perinteisen sadun abstraktiin ja epämääräiseen tilaan tai sen symboliseen ja metaforiseen merkitykseen. Huomion keskipisteessä ei siis ole tila sinänsä, vaan se mitä tila kertoo itse tarinan tai sen henkilöiden merkityksestä.
Aikaisemmasta tutkimuksesta poiketen tämä väitöskirja tarkastelee narratiivista tilaa aineellisena kolmiulotteisena ympäristönä sekä autonomisena ja välttämättö-mänä kerronnan keinona, jolla on merkitystä sinänsä. Tutkimus keskittyy perinteisen sadun rakenteeseen, sen esittämiseen (ts. niihin narratiivisiin ja lingvistisiin strategioihin, joiden avulla tilaan liittyvää informaatiota välitetään) sekä eräisiin yleispiirteisiin. Väitöskirjassa tarkastellaan myös tilallista siirtymää tärkeänä edelly-tyksenä ihmisprotagonistin ja maagisen aineksen vuorovaikutukselle, joka puolestaan on perinteisen sadun lajityypin tärkein tekijä. Lisäksi tilallinen siirtymä toimii keinona kytkeä yksittäiset paikat laajempaan tilalliseen verkostoon.
Tutkimus sijoittuu satujen tutkimuksen teoreettiseen viitekehykseen sekä narratologian metodologiseen ja analyyttiseen kehikkoon. Se ei sitoudu yhtenkään erityiseen satujen tutkimuksen teoriaan, vaan systematisoi ja kehittää edelleen eri lähestymistapojen tuottamaa tietoa. Erityisen tärkeitä tälle tutkimukselle ovat satujen tutkimuksen puolella Max Lüthin ja Alfred Messerlin sekä narratologian puolella Marie-Laure Ryanin ja Katrin Dennerleinin työt.
Satujen rakenteen analyysissa sovelletaan Marie-Laure Ryanin kehittämää mallia, joka koostuu viidestä tilallisesta yksiköstä: tilallisesta kehyksestä, tarinan asetelmasta, tarinan tilasta, tarinan maailmasta ja narratiivisesta universumista. Sovellettaessa satuun tätä mallia paljastuvat sadun narratiivisen tilan moniker-roksisuus sekä monimutkaiset prosessit, joilla tilaa rakennetaan lukijan ja tekstin jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Soveltaakseen yleistä mallia perinteisen sadun analysointiin tutkimus laajentaa mallia lisäämällä käyttöön uuden kategorian – alueen – johon kuuluvat ne tilat, joissa vallitsevat samanlaiset luonnonlait. Perin-teinen satu sisältää kaksi aluetta: ei-maagisen ja maagisen. Kahden kvalitatiivisesti vastakkaisen alueen olemassaolo ei ole luonteenomaista ainoastaan perinteisille saduille, vaan sama ilmiö tavataan myös eräissä narratiivisen lyhytproosan lajityypeissä kuten legendoissa ja uskonnollisissa kertomuksissa. Väitöskirja esittääkin sadun ominaispiirteiden syntyvän kahden alueen vuorovaikutuksesta ja niiden välisen rajan ylittämisen tavoista. Tarkemmin sanoen alueiden välinen raja on mahdollista ylittää sen kummaltakin puolelta, mutta vain tilapäisesti (liikkuvan henkilön on tarinan lopussa palattava omalle alueelleen) ja tiettyjen edellytysten vallitessa. Vaikka kyseiset edellytykset ovat erilaiset ei-maagisille ja maagisille henkilöille, ne tyypillisesti riippuvat kontaktin luomisesta kohdealueeseen, yleensä portinvartijan kautta. Maagiselle alueelle päästäkseen ei-maagisten henkilöiden on osoitettava myönteisiä ominaisuuksia kuten sääliä, rohkeutta ja anteliaisuutta tai seurattava tarinaan kuuluvia automaattisia ohjeita. Maagiselle alueelle joutuvat eksyneet tai hyljätyt henkilöt, mutta se voi myös houkutella ihmisiä puoleensa poikkeuksellisilla esineillä, eläimillä sekä visuaalisilla tai auditiivisilla signaaleilla joko auttaakseen tai vahingoittaakseen heitä tai pyytääkseen heidän apuaan. Pahantahtoinen maaginen voi pyytämättä tunkeutua ei-maagiselle alueelle tai manipuloida ei-maagista henkilöä kutsumalla häntä luokseen. Hyväntahtoinen maaginen sen sijaan saapuu ei-maagiselle alueelle (usein tahattomasti) ei-maagisen henkilön kutsusta, joka voi olla verbaalinen (eksplisiittinen kutsu, häälupaus, toive, maaginen tai muu verbaalinen formula, avunhuuto) tai ei-verbaalinen (itku, pahat ajatukset, lannistuminen tai epätoivoa ilmaiseva ele tai käytös).
Toissijaisen korpuksen analysointi tilallisesta näkökulmasta johti tutkimuksessa sen alkuperäisen luokittelun tarkennukseen. Tietyntyyppisillä narratiiveilla (didaktiset, etiologiset, Schwank) ei näet ole pysyvää tilallista rakennetta, vaan niihin kuuluvien alueiden lukumäärä ja luonne voivat vaihdella. Niinpä päädytään siihen, etteivät nämä lajityypit ole riippumattomia, vaan niiden edustajat ovat alalajeja sellaisista lajityypeistä, joilla on vakiintunut määrä alueita. Tulokset sitä paitsi johtavat perinteisen sadun alkuperäisen työmääritelmän uudelleenarviointiin, jota (tilallisuus huomioon ottaen) voidaan luonnehtia sellaiseksi lajityypiksi, joka kuvaa kahta selvästi toisistaan erottuvaa ja laadultaan erilaista aluetta: ei-maagista ja maagista. Tarinan edetessä näiden alueiden on (tilapäisesti) jouduttava kosketuksiin, minkä aikaansaa tilallinen siirtymä – nimittäin alueiden välisen rajan ylitys. Rajan voi ylittää sen kummaltakin puolelta, mutta vain tilapäisesti ja mikäli tietyt ehdot täyttyvät. Tällä tapaa tutkimus korostaa narratiivisen tilan mahdollisuuksia lajityyppiluokittelun yhtenä mahdollisena kategoriana.
Tutkimus osoittaa myös, ettei eksplisiittisen tilallisen tiedon puuttumista perinteisestä sadusta pidä tulkita sen merkityksettömyydeksi, vaan osoitukseksi kyseisen lajityypin säästeliäästä luonteesta. Toisin sanoen se tosiseikka, että perinteinen satu harvemmin kertoo tilasta avoimesti ja yksityiskohtaisesti, ei tarkoita tilan merkityksettömyyttä, vaan on osoitus siitä, että kyseisellä lajityypillä on muita keinoja välittää tilallista informaatiota joko paikkoja suoraan kuvaamalla ja nimeämällä tai kerronnan epäsuorilla viittauksilla henkilöihin, esineisiin, paikkoihin ja materiaaleihin. Kaiken kaikkiaan tämä tutkimus tunnistaa perinteisen sadun narratiivisen tilan kerronnan dynaamisena osana, joka rakentuu henkilöiden, esineiden, tapahtumien ja muiden tilojen vuorovaikutuksesta. Siinä mielessä tila ei ole (kuten sen aikaisempien määritelmien perusteella voisi luulla) pelkkä tapahtumien näyttämö ja tausta, vaan monimutkaisen suhdeverkoston osatekijä ja myös lajityyppiluokittelun tärkeä tekijä.
AVAINSANAT: satu, narrativiinen tila, tilalllinen siirtymä, Kinder- und Hausmärchen, Jacob ja Wilhelm Grimm, narratologia, laji
U doktorskom se radu istražuju pripovjedni prostor i prostorno premještanje u bajkama objavljenim u zbirci Kinder- und Hausmärchen (Djetinje i kućne bajke, 1857.) Jacoba i Wilhelma Grimma. Korpus istraživanja, koji obuhvaća 215 žanrovski raznolikih tekstova, podijeljen je na dva djela: primarni korpus, koji obuhvaća bajke, te sekundarni korpus, koji obuhvaća priče o životinjama, poučne priče, etiološke priče, (usmene) pripovijetke, formulne priče, predaje, legende, vjerske priče i šaljive priče. Sekundarni korpus omogućava poredbenu analizu bajke i drugih kratkih proznih žanrova.
Tema pripovjednog prostora u bajkama podzastupljena je u znanstvenoj literaturi, gdje se prostor bajke uglavnom tretira kao pasivna pozadina zbivanja koja ni na koji način ne utječe na njihov razvoj, te postoji naprosto jer se radnja mora negdje odvijati. Ovakav stav donekle je razumljiv s obzirom na dugotrajan manjak interesa za prostorne teme u humanističkim i društvenim znanstvenima (prije tzv. prostornog obrata), kao i slabo definirane prostorne parametre koje nudi sama bajke. Naime, u svom tradicionalnom obliku, bajka kao jezično ekonomičan žanr uglavnom izbjegava sve što izravno ne pridonosi razvoju radnje, poput opisa likova ili okoline. Postojeća istraživanja uglavnom naglašavaju apstraktnu, slabo definiranu prirodu prostora bajke ili su usmjerena na njegova simbolička i metaforička značenja. U središtu zanimanja stoga nije prostor kao takav, već kao izvor informacija o značenju priče ili drugim pripovjednim elementima (npr. likovima).
Za razliku od dosadašnjih istraživanja, ovaj doktorski rad pripovjedni prostor bajke razumije kao materijalnu, trodimenzionalnu okolinu te autonoman i nužan pripovjedni element koji je značajan sam po sebi. U središtu istraživanja su struktura prostora bajke, njegova prezentacija (tj. pripovjedne i jezične strategije kojima se prenose informacije o prostoru) i opće odlike. Osim pripovjednim prostorom, doktorski se rad bavi i prostornim premještanjem koje je glavni preduvjet za ostvarivanje kontakta između ljudskog protagonista i čarobnog, što se pak smatra ključnom osobinom žanra bajke. Nadalje, premještanje omogućava povezivanje pojedinih lokaliteta u širu prostornu mrežu.
Istraživanje je smješteno unutar teorijskog okvira tzv. istraživanja ili studija o bajkama (fairy-tale studies), te metodološko-analitičkog okvira naratologije. Pritom ne slijedi jedinstveni pravac unutar istraživanja bajke, već sistematizira znanje nastalo unutar različitih teorijskih orijentacija. Od osobite važnosti za ovo istraživanje radovi su Maxa Lüthija i Alfreda Messerlija (istraživanja o bajkama), te Marie-Laure Ryan i Katrin Dennerlein (naratologija).
Analiza strukture pripovjednog prostora oslanja se na model koji je ponudila Marie-Laure Ryan, sastavljen od pet prostornih jedinica: prostornog okvira, smjestišta (eng. setting), prostora priče, pripovjednog svijeta i pripovjednog svemira. Primjena ovog modela na analizu bajke otkrila je slojevitost njenog pripovjednog prostora i složenost procesa njegove konstrukcije, koji se odvija kroz kontinuirano pregovaranja između čitatelja i teksta. Kako bi ovaj opći model prilagodilo istraživanju bajke, istraživanje ga je dopunilo novom kategorijom domene, koja obuhvaća prostore u kojima je na snazi određeni sustav prirodnih zakona. Bajka se sastoji od dvije domene: ne-čarobne („realistične“) i čarobne. Samo po sebi, postojanje dvaju kvalitativno oprečnih domena nije jedinstveno bajci, već obilježava i druge kratke prozne žanrove, poput legende i vjerske pripovijetke. U doktorskom se radu stoga tvrdi da osobitost žanra bajke proizlazi iz interakcije među domenama i načinima prelaska granice koja ih dijeli. Točnije, spomenuta se granica može prijeći s obje strane, ali samo privremeno (mobilni lik do kraja priče mora se vratiti u svoju ishodišnu domenu) i pod određenim uvjetima. Iako se uvjeti za prelaženje granice razlikuju za ljudske i čudesne likove, zajednička im je pretpostavka uspostavljanje kontakta s ciljnom domenom, najčešće otjelovljenom u liku čuvara ulaza. Kako bi ušli u čarobnu domenu, ljudski likovi moraju dokazati da posjeduju pozitivne kvalitete poput suosjećanja, hrabrosti ili velikodušnosti, ili da su upoznati s automatskim pravilima priče. U čarobnu se domenu pripuštaju izgubljeni ili zlostavljani likovi. Čarobno može i navabiti ljudske likove uz pomoć predmeta, životinja, te vizualnih ili auditivnih signala kako bi im naštetilo ili zatražilo njihovu pomoć. Zloćudno čarobno u ne-čarobnu domenu može nasilno prodrijeti ili manipulacijom iznuditi poziv od strane ljudskog lika. Dobroćudno čarobno u ne-čarobnu domenu stupa na poziv ljudskog lika. Taj poziv često je nehotičan, a javlja se u obliku verbalnih (izravan poziv, dopuštenje, vjenčani zavjet, želja, čarolije i druge verbalne formule, poziv u pomoć) i neverbalnih zaziva (plakanje, negativne misli, odustajanje, geste i ponašanje koji odaju očaj).
Analiza sekundarnog korpusa istraživanja kroz prizmu prostora potaknula je reviziju njegove početne klasifikacije. Naime, uočeno je da pojedine skupine priča (konkretno, poučne, etiološke i šaljive priče) nemaju stabilnu prostornu strukturu, te da se broj i kvaliteta njihovih domena mijenjaju. Za njih je, stoga, zaključeno da nisu samostalni žanrovi već potkategorije ili modusi drugih žanrova, koje odlikuje stabilan broj domena. Osim toga, rezultati istraživanja potaknuli su i reviziju početne definicije žanra bajke, koji se (uzimajući prostor u obzir), može opisati kao pripovjedni žanr koji prikazuje dvije jasno razdvojene i kvalitativno oprečne domene: ne-čarobnu i čarobnu. U toku priče, te domene moraju stupiti u (privremeni) kontakt, koji je uvjetovan prostornim premještanjem, poglavito prelaženjem granice među domenama. Ta se granica može prijeći s obje strane, ali samo privremeno i pod određenim uvjetima. Istraživanje ovime upućuje na potencijal pripovjednog prostora kao relevantne kategorije klasifikacije žanrova.
Istraživanje nadalje pokazuje da manjak eksplicitnih informacija o prostoru u bajkama ne treba tumačiti kao znak njegove nevažnosti, već kao odraz ekonomičnosti žanra. Drugim riječima, činjenica da bajka rijetko izravno i detaljno progovara o prostoru ne znači da njen prostor nije važan, već naprosto da je – zbog jezične ekonomičnosti – razvila alternativne strategije kojima na izravne (imenovanje, izravni opis) i neizravne (opisno pripovijedanje, uputnice na likove, predmete i materijale) načine otkriva detalje vlastitog pripovjednog prostora. Na koncu, istraživanje opisuje prostor bajke kao dinamičan pripovjedni element kreiran kroz brojne odnose između likova, predmeta, događaja i drugih prostora. U tom smislu, prostor nije, kao što sugeriraju starije definicije, tek spremnik za likove i pozadina događanja, već sudionik složenih odnosa kao i važan faktor klasifikacije žanrova.
KLJUČNE RIJEČI: bajka, pripovjedni prostor, prostorno premještanje, Kinder- und Hausmärchen, Jacob i Wilhelm Grimm, naratologija, žanr
Kokoelmat
- Väitöskirjat [2825]