Paradoxes of therapeutic self-tracking assemblages in everyday life

Abstract

One of the most significant consumer trends of the 21st century has been proactive digital self-tracking. Proactive self-tracking refers to the everyday utilisation of a wide variety of hardware devices and mobile applications through which people gather data on their activity, sleep, bodily functions and behavioural patterns. Based on interviews, media materials and observations in self-tracking related environments, this doctoral dissertation examines how the practices of self-tracking and human-technology co-operation in everyday self-tracking assemblages shape peoples’ lifeworlds and their sense of themselves.

This ethnographically oriented dissertation draws from the interdisciplinary field of science and technology studies, combining influences mainly from sociology, anthropology and continental philosophy in order to empirically investigate the multifaceted experiences of living with and through self-tracking devices and the data they produce. Specifically, it makes use of assemblage theory and various critiques of human-technology bifurcation in order to focus on the complex relations and associations between human beings and their technological supplements. While everyday imaginaries, marketing discourses and even research accounts too often construct technological devices as ’tools’ that human beings use for their own purposes, these theoretical resources enable a viewpoint that treats technology as more-than-a-tool, which, I argue, is essential for revealing the multiple paradoxicalities and contradictions that characterise practices of everyday self-tracking. The detailed pinpointing of such paradoxes is essential for understanding how self-tracking technologies organise and effectively change the world by reconfiguring, e.g. the practical understanding and experience of the self. The dissertation also contributes to theoretical understandings of ’therapeutic culture’ by considering how digital health technologies intertwine with and diverge from common therapeutic discourses of self-awareness and self-knowledge. Thus, it proposes further research on the reconfiguration of therapeutic culture in emerging digital new media assemblages.

This dissertation consists of a summary and four empirical articles. Three of the articles have been published in peer-reviewed scientific journals and one is in an internationally published edited volume. The first article (I) investigates everyday self-tracking assemblages as systems of moral knowledge production.

Through these assemblages, people seek self-control and health awareness by delegating control to algorithmic digital companions. These companions may provide people with positive effects, but they also underline existing modes of body politics and constantly produce ’problematic’ or problematised bodies. The second article (II) shows how proactive self-tracking produces experiences of both self-knowledge and perpetual uncertainty. The article then develops our theoretical understanding of the temporalisation of the self in such practices. The third article (III) argues that proactive self-tracking is often closely intertwined with the idea of attaining holistic viewpoints to oneself, yet in practice it promotes fragmented vistas into one’s life as bodies and selves are continuously divided into ever-more nuanced and detailed functionalities and longitudinal trajectories. The fourth article (IV) relates self-tracking more closely to other ’alternative’ and/or critical health practices and develops an understanding of self-tracking as a sociotechnical manifestation of ’everyday fringe medicine’, i.e. a regime of everyday self-care in which scientific and ’alternative’ modes of knowledge production become negotiated and are sometimes mixed and matched.

All of the articles highlight the contradictions and paradoxicalities inherent in self-tracking practices. The summary of this dissertation synthesises the findings from separate articles and thus deepens our understanding of the inherent multiplicity and complexity of technology, especially in relation to self-tracking. The paradoxes (including but not limited to persistent dynamics between knowledge/uncertainty, holistic individualisation/fragmentary dividualisation, becoming ’oneself’/’the other’ and knowing about health in terms of ’official’/’alternative’ knowledge) explain and show how self-tracking technologies shape everyday realities of therapeutic action and self-understanding, and produce new complexities instead of simply alleviating problems.

To summarise, this dissertation argues that the application of process ontology and the notion of paradoxes are analytically and methodologically inspiring and forceful approaches for looking past the surface of human-technology interaction and beyond common sense use-relations with technology. They help us acknowledge material agencies, and they help us observe how self-tracking assemblages actually ’work’ in everyday life, even if people often tend to think of themselves as being ultimately in charge of what happens with technology. Paradoxes also show how technology actively produces needs and desires instead of simply fulfilling them. Thus, in order to think ethically about self-tracking and related developments in society, these technologies must be treated as more-thantools. This dissertation creates a fertile basis for future research on self-tracking technology within different groups of people in order to see how these and other relevant paradoxes and contradictions play out in different cultural, material and personal contexts.

Yksi 2000-luvun suurista kuluttajatrendeistä on ollut proaktiivinen digitaalinen itsenmittaaminen. Proaktiivisella itsenmittaamisella viittaan erilaisten laitteiden ja mobiilisovellusten arkiseen käyttöön, jonka avulla ihmiset keräävät dataa elämästään ja kehonsa toiminnoista, esimerkiksi aktiivisuudesta, unesta, sykkeistä ja käyttäytymisen kaavoista. Tässä väitöskirjassa tarkastelen henkilöhaastatteluihin, mediamateriaaleihin sekä itsenmittaukseen liittyviin havainnointiaineistoihin perustuen sitä, miten itsenmittaamisen käytännöt ja niissä tapahtuva ihmisteknologia- yhteistyö muovaavat ihmisten elämismaailmaa sekä ymmärrystä ja kokemusta itsestään.

Etnografisesti orientoitunut väitöskirja kytkeytyy etenkin monitieteiseen tieteen- ja teknologiantutkimuksen kenttään. Väitöskirja ammentaa vaikutteita esimerkiksi sosiologiasta, antropologiasta ja mannermaisen filosofian perinteestä paneutuessaan itsenmittaamislaitteiden ja niiden tuottaman datan kanssa elämiseen liittyviin kokemuksiin. Hyödynnän etenkin assemblage-teoriaa ja ihmis-teknologiabifurkaation kritiikkiä paikantaakseni ja avatakseni arkiseen itsenmittaamiseen liittyvää kompleksisuutta. Siinä missä arkiset ajattelutavat, markkinointidiskurssit ja jopa tutkimustekstit usein rakentavat itsenmittauslaitteet “välineinä”, joita ihmiset käyttävät omien päämääriensä toteuttamiseen, bifurkaatiokritiikki avaa näkökulmia, joista käsin teknologiaa tarkastellaan “enemmän-kuin-välineenä”. Näin arkisista itsenmittaamiskäytännöistä löytyy monia ristiriitaisuuksia ja paradoksaalisuuksia, joiden käsittelyn väitän olevan tärkeää mikäli halutaan ymmärtää syvällisesti itsenmittausteknologian yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia vaikutuksia, ja itsenmittauskäytännöissä tapahtuvaa ihmisen ja teknologian yhteismuotoutumista. Väitöskirja kontribuoi myös ”terapeuttisen kulttuurin” keskusteluihin avatessaan sitä, miten digitalisoituvat ja datavetoiset terveysteknologiat kytkeytyvät terapeuttisiin puhe- ja toimintatapoihin käytännössä. Näin avataan keskustelua terapeuttisen kulttuurin paikantuneisuudesta, ja sen muotoutumisesta digitalisoituvissa (media)verkostoissa.

Väitöskirja koostuu kolmesta vertaisarvioidusta journaaliartikkelista, sekä yhdestä toimitetussa teoksessa julkaistusta luvusta. Ensimmäinen artikkeli (I) tarkastelee arkisia itsenmittauskokoonpanoja (assemblages) moraalisen tiedontuotannon järjestelminä, joissa itsekontrollia ja terveystietoisuutta tavoitellaan delegoimalla kontrollia osittain digitaalisille, teknologisille kumppaneille. Näissä kokoonpanoissa teknologiat voivat tuottaa ihmisille positiivisia kokemuksia, alleviivaten samalla ruumiinpoliittisia arvottamisen käytäntöjä ja tuottaen ruumiin ”problemaattisuutta” käytännössä. Toinen artikkeli (II) valottaa, kuinka proaktiivinen itsenmittaaminen tuottaa käytännössä sekä tietoa että epätietoisuutta ja kiinnostusta itseä kohtaan. Artikkeli liittää itsenmittaamiseen liittyvän tiedon ja epätiedon välisen dynamiikan teoreettiseen keskusteluun minuuden temporalisaatiosta. Kolmas artikkeli (III) havainnoi itsenmittaamisen kiinnittyvän usein holistisen itsetietoisuuden diskursseihin ja argumentoi mittaamisen käytännössä kääntävän kokonaisvaltaisen itsetietoisuuden logiikan päälaelleen jakaessaan kehot ja elämät yhä yksityiskohtaisemmiksi parametreiksi ja datajatkumoiksi. Neljäs artikkeli (IV) suhteuttaa itsenmittaamisen muihin ”vaihtoehtoisen” itsehoivan käytäntöihin ja käsitteellistää arkista itsehoivaa ”arjen rajalääketieteenä”, joka avaa tilaa yhdistää erilaisia tietojärjestelmiä, ja sekä vahvistaa että toisinaan haastaa tai neuvotella ”virallisen” tiedon merkitystä.

Väitöskirjan yhteenveto tuottaa artikkeleihin perustuen laajemman argumentin itsenmittaamisen monitahoisesta paradoksaalisuudesta, mikä syventää aiemmassa tutkimuksessa tuotettua ymmärrystä teknologian monitahoisesta luonteesta. Kaikki artikkelit tuovat esiin arkiseen itsenmittaamiseen liittyviä spesifejä paradokseja ja ristiriitaisuuksia, joiden pohjalta yhteenveto rakentuu. Paradokseihin kuuluu esimerkiksi jatkuva tiedon ja epätiedon, holistisen individualisaation ja fragmentaarisen dividuaalisuuden, minuuden ja ”toiseuden” sekä ”virallisen” ja ”vaihtoehtoisen” terveystietoisuuden välinen dynamiikka. Paradoksit osoittavat, kuinka mittaamiskäytännöt muovaavat ymmärrystä itsestä ja maailmasta, ja tuovat elämiin uudenlaista kompleksisuutta, vaikka ”välineinä” mittarien usein kuvitellaan helpottavan elämää.

Väitöskirja esittää, että prosessiontologian soveltaminen ja ristiriitaisuuksien esiintuominen ovat analyyttisesti ja metodologisesti hyödyllisiä välineitä, kun pyritään katsomaan syvälle ihmis-teknologia-vuorovaikutuksen pinnan alle, ja yli arkijärkisen tavan ajatella teknologiaa välineellisyyden ja käyttösuhteiden kautta. Nämä teoreettiset ja käsitteelliset resurssit auttavat suhtautumaan ei-inhimilliseen toimijuuteen vakavasti ja tarkastelemaan sitä, miten arkiset itsenmittauskokoonpanot käytännössä toimivat ja muuttavat maailmaa sekä itseymmärrystä. Paradoksit myös osoittavat kuinka teknologiat tuottavat tarpeita eivätkä vain palvele niitä. Itsenmittaamisen ja siihen liittyvien kehityskulkujen eettinen käsittely vaatiikin teknologian ymmärtämistä enemmän-kuin-välineenä. Väitöskirja luo hedelmällisen pohjan tarkastella sitä, millaisia muotoja siinä mainitut ja mahdolliset muut paradoksit ja ristiriidat saavat erilaisissa kulttuurisissa, materiaalisissa ja henkilökohtaisissa konteksteissa