Suomi, rauhanturvaaminen ja kylmä sota 1956–1990 : Rauhanturvaaminen osana Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sekä YK-politiikkaa

Abstract

Tutkimus tarkastelee rauhanturvatoiminnan merkitystä Suomen ulko-ja turvallisuuspolitiikalle sekä YK-politiikalle vuosina 1956–1990. Aihetta lähestytään Suomen ulko-ja turvallisuuspoliittisen tason lisäksi kansainvälisen ja sisäpoliittisen tason kautta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miksi Suomen ulkopoliittinen johto on halunnut lähettää rauhanturvaajia kylmän sodan aikana, miten Suomi valikoitui tehtäviin ja miten rauhanturvaamisen kuvaa on rakennettu suomalaisessa yhteiskunnassa. Analyysi perustuu tärkeimpien toimijoiden arkistoihin Suomessa, Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa, Kanadassa ja YK:ssa sekä valtiopäiväasiakirjoihin, sanomalehtiaineistoihin ja muistelmiin.

Aikaisemmat tutkimukset ovat rakentaneet kuvaa suomalaisesta rauhanturvaamisesta lähinnä suomalaisilla lähteillä ja yksinomaan suomalaisesta näkökulmasta. Näistä tutkimuksista merkittävin ja ainoa laaja-alainen suomalaista kylmän sodan aikaista rauhanturvaamista tarkasteleva tutkimus on julkaistu yli kaksikymmentä vuotta sitten. Tämä jälkeen rauhanturvaamisesta on ilmestynyt merkittäviä kansainvälisiä tutkimuksia ja tutkijoiden saatavissa on useita aiemmin käyttämättömiä lähdekokoelmia. Vaikka suomalaisesta rauhanturvaamisesta on kirjoitettu paljon, julkaisujen ominaispiirteenä on ollut ennemminkin uusintaa olemassa olevia myyttejä kuin tarkastella niitä kriittisesti historiantutkimuksen menetelmin.

Tästä syystä väitöskirjassa nousee esiin uusia puolia suomalaisen rauhanturvapolitiikan vuorovaikutuksesta sotilaallisiin suunnitelmiin erityisesti Neuvostoliittoa vastaan ja suomalaisessa rauhanturvaamisessa vallinneista ongelmista, joita tarkoituksellisesti vähäteltiin julkisuudessa, jotta rauhanturvaamisen positiivinen kuva ei kärsisi. Suomen tapaus on jäänyt jälkeen kansainvälisestä rauhanturvaamisen tutkimusperinteestä ja tätä tutkimuksellista aukkokohtaa väitöskirja paikkaa. Toisaalta tutkimus tarjoaa myös kansainvälisessä tutkimuksessa harvinaisen näkökohdan rauhanturvaamisen ja sotilastiedustelun sekoittumisesta toisiinsa. Se myös käsittelee kriittisesti sekä toimijalähtöisesti sotien luonteen muutosta ja sen vaikutusta rauhanturvaamisen muutokseen kylmän sodan päättyessä, ja asettaa Suomen osaksi Pohjolan salaista sotilaallista yhteistyötä.

Rauhanturvaaminen kehittyi Suomessa erityisesti 1960-luvun alun jälkeen tärkeäksi osaksi Suomen ulko-ja turvallisuuspolitiikkaa, mutta se nähtiin eri hallinnon sektoreilla hieman eri valossa. Ulkoministeriössä rauhanturvaamisen kautta rakennettiin kuvaa Suomesta osana länttä ja Pohjoismaita, jolloin rauhanturvaamista tarkasteltiin ennen kaikkea viiteryhmäpolitiikan, Suomi-kuvan luomisen ja tunnetuksi tekemisen kautta. Tässä suhteessa rauhanturvaaminen oli menestys. Se nosti Suomen arvovaltaa YK:ssa ja Pohjoismaisessa yhteystyössä sekä toi Suomen positiivisessa mielessä esiin Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa.

Puolustusvoimissa rauhanturvaamista lähestyttiin ennen kaikkea kotimaan puolustuksen kautta, jolloin se alkuun nähtiin ennen muuta omaa puolustusta haittaavana lisätehtävänä. Tässä kuvassa tapahtunut muutos lähti käyntiin jo 1960-luvun alussa, jolloin rauhanturvaamisen katsottiin tuovan myös joitain positiivisia asioita puolustusvoimien toimintakykyyn lähinnä Pohjoismaisen yhteistyön ja halvan ”kertausharjoituksen muodossa”. Lopullinen rauhanturvaamisen läpimurto tapahtui kuitenkin 1970-luvulla positiivisten kokemusta myötä ja 1980-luvulla puolustusvoimissa oltiin jopa muita hallinnon sektoreita valmiimpia osallistumaan hankalina pidettyihin operaatioihin. Puolustusministeriössä, ja erityisesti YK-toimistossa, sen sijaan kehittyi 1960-luvun lopulla perustetun valmiusjoukon myötä myös oman maan puolustamisen ensisijaisuudesta poikkeava lähestymistapa, jossa rauhanturvaamista lähestyttiin ennen kaikkea toiminnan luonteen eikä Suomen edun kautta.

Presidentit eivät sen sijaan osallistuneet mitenkään aktiivisesti rauhanturvaamisen kehittämiseen, vaikka lopulliset päätökset menivät heidän kauttaan. Tässä asiassa rauhanturvaaminen ja YK-politiikka poikkeavat muista ulkopolitiikan aloista ja ennen kaikkea idänpolitiikasta, jossa erityisesti presidentti Urho Kekkosta pidetään lähes yksinvaltaisena ulkopolitiikan muotoilijana Suomessa.

Suomalaisen rauhanturvaamisen suosio ylitti 1970-luvulla myös ideologiset ja poliittiset jakolinjat, joita oli esiintynyt vielä edellisen vuosikymmenen keskusteluissa ja positiivinen käsitys suomesta ”rauhanturvaamisen suurvaltana” kehittyi yhteisesti jaetuksi kokemukseksi. Tämä näkyi muun muassa mielipidekyselyissä ja eduskuntakeskusteluissa. Rauhanturvaamisen yhteiskunnallinen merkitys oli Suomessa huipussaan 1970-ja 1980-luvuilla, mutta pasifistinen käsitys suomalaisen rau¬hanturvaamisen luonteesta ei istunut enää kylmän sodan jälkeiseen laajentuneeseen eauhanturvaamiseen sekä sotilaalliseen kriisinhallintaan. Suomalaiset rauhanturvaajat eivät hävinneet myöskään kylmän sodan jälkeisistä konflikteista, mutta Euroopan pienillä ja puolueettomilla valtioilla ei ollut enää samaa merkitystä operaatioita luotaessa kuin kylmän sodan aikana.

Peacekeeping and the Cold War 1956–1990: Peacekeeping as part of Finland's Foreign and Security Policy and UN Policy

This study examines the significance of peacekeeping activity for Finland’s foreign and security policy and the UN policy in 1956–1990. In addition to foreign and security policy level, the topic is approached also through international and domestic policy levels. The purpose of the study is to find out why the foreign policy-makers in Finland wanted to send peacekeepers during the Cold War, why Finland was selected for the missions and how the image of peacekeeping has been built into Finnish society. The analysis is based on source materials found on the archives of the main peacekeeper actors in Finland, Sweden, the United States, the United Kingdom, Canada and the United Nations, as well as parliament records, newspapers and memoirs.

Previous research has built a picture of Finnish peacekeeping mainly from Finnish sources and solely from the Finnish point of view. The most significant and the only comprehensive study on Finnish peacekeeping during the Cold War was published more than twenty years ago. Since then significant international studies about peacekeeping have been published and researchers have accessed a number of previously unused source collections. Although much has been written about Finnish peacekeeping, the feature of these publications was reconstructing existing myths rather than critically examining them using the methods of historical research.

For this reason, dissertation reveals the interaction between Finnish peacekeeping and military plans against the Soviet Union and problems in Finnish peacekeeping that were deliberately played down in public, for the sake of retaining the positive image of peacekeeping. The Finnish research has fallen behind the international research tradition on peacekeeping and one purpose of this study is narrowing that gap. On the other hand, dissertation offers perspectives that are also rare in international research, namely interconnection between peacekeeping and military intelligence. It also considers critically and in actor-oriented way the changing nature of wars and its impact on the changing peacekeeping at the end of the Cold War, as well as place Finland as part of the Nordic secret military cooperation.

Peacekeeping became an important part of Finland’s foreign and security policy since the early 1960s, but it was seen in slightly different light in different sectors of government. The Ministry for Foreign Affairs built an image of Finland as part of the West and the Nordic countries through peacekeeping, and peacekeeping was first and foremost viewed in a relation of international status or peer groups and through the promotion of the image of Finland. In this respect, peacekeeping was a success. It raised the prestige and status of Finland in the UN and in the Nordic cooperation and raised positive attitudes towards Finland in the United States and the United Kingdom.

The Finnish Defence Forces approached peacekeeping primarily through the homeland defence and initially saw it as an additional task detrimental to military capability. The change in this comprehension started already in the early 1960s, as it became clear that peacekeeping came with positive things that enhanced the armed forces’ capabilities, mainly in the form of Nordic cooperation and a cheap “refresher training exercises”. However, the final breakthrough of peacekeeping in the Finnish Defence Forces came in the 1970s with positive experiences in the field and in the 1980s the armed forces were even more prepared than other sectors of government to engage in operations that were considered difficult or dangerous. Instead of focusing merely on the homeland defence, the Ministry of Defence, and the UN Office in particular, developed a new kind of approach with the emergence of a Finnish Rapid Deployment Force in the late 1960s, focusing on the development of peacekeeping capability rather than pure interests of Finland.

The Finnish presidents were not actively involved in the development of peacekeeping although the final decisions went through them. In this respect, peacekeeping and UN policy are different from other foreign policy areas and above all, the Fenno-Soviet relations, where President Urho Kekkonen in particular was regarded as an almost exclusive foreign policy-maker in Finland.

In the 1970s, the perception of Finnish peacekeeping rose above the ideological and political contradictions that had been present in the previous decade and positive image of Finland as a “peacekeeping superpower” developed into a general belief. This could be seen in the opinion polls and parliamentary debates, among other things. The social importance of peacekeeping was at its peak in Finland in the 1970s and 1980s, but a pacifist understanding about the nature of Finnish peacekeeping did not sit any longer in the concept of “wider peacekeeping” nor military crisis management of post-Cold War world. Finnish peacekeepers did not vanish from the post-Cold War conflicts, but the small and neutral states of Europe no longer played the same role in operations as they did during the Cold War.