Failing hegemony? : Four essays on the global engagement of the United States of America in the 21st Century

Abstract

In recent years, the position of the United States as the superpower par excellence has become increasingly tenuous. This state of affairs is often framed as a function of relative power shifts in the international system, domestic political and cultural travails as well as self-inflicted policy blunders, particularly in the Middle East. Yet, despite these apparent challenges, the United States remains, by most material indicators, the most powerful state in the world. Likewise, the US still possesses a broad global outlook, retains considerable agency in the international arena, and enjoys an extensive menu of policy options.

This dissertation starts from the premise that US foreign policy and international actorness in the unfolding 21st century, indeed the very trappings of America’s international engagement, can still be analysed through the lens of hegemony. In other words, for the time being at least, the US can still be said to play a hegemonic role within the current international order. This role is replete with both the special privileges that have historically been assumed by and granted to materially powerful states with the requisite resources and willingness to lead, as well as the extraordinary responsibilities that befall upon such a leader to sustain international order.

While America’s options and ability to shape the international arena in a manner it deems fit may be more restricted than in the recent past, at least in the short to medium term, the fate of American hegemony is not structurally predetermined by material historical forces. In fact, successful navigation of the treacherous currents of the international, in various regions, domains and issue areas, can lengthen the shadow of American hegemony or, at the very least, shape the international order that emerges after US ascendancy eventually wanes. The converse, of course, is true of failure, which would constitute the inability by the incumbent hegemon to select the “correct” policy course, or unwillingness to articulate and negotiate compelling normative visions of order fit for the changing times. It is the objective of the present study to bring to the fore, in a novel and innovative manner, precisely such difficulties of carrying out a hegemonic role. Specifically, the study pries into the intricacies of hegemonic failure in the early 21st century. It explores whether, in what sense, or to what extent the United States is indeed “failing hegemony”, or can even be seen as being in the process of losing its hegemonic position altogether.

To carry out this task, the present exposition makes a case for bringing the ideational and social foundations of hegemony to the fore without neglecting the notion’s material basis and domestic-political foundations. The conceptual and theoretical discussion is thus built around an original tripartite framework consisting of the material, intrinsic and socio-institutional images of hegemony. This scaffold is complemented by four original publications that offer novel avenues for analyzing the concept of hegemony, in general, and its American manifestation, in particular. Each of the studies endeavours to capture new insights, primarily regarding the ideational and socio-institutional aspects of the US’s global role, and how these possibly contribute to hegemonic failure. The four essays thus mine: (i) the failed visions of order narrated by the American hegemon against the backdrop of the Middle East and North Africa (MENA) region; (ii) the hegemon’s fraught attempts to manage a pivotal relationship with Egypt through the fostering of trust; (iii) the prospects of increased value divergence within the transatlantic space reflected in American and European articulations of freedom; and (iv) the potentially corrosive ideational contests that unfold within the American body politic over the US hegemonic role, with a particular focus on the promulgation of Donald Trump’s foreign policy doctrine.

Ultimately the theoretical edifice and the original publications speak to the inherent difficulty that the US will inevitably face when it comes to exercising hegemony in an ever more complex world. These challenges are not merely a function of the perceived decline in America’s relative material power or the manifold internal travails that possibly erode the United States’ ability to project power. The prospect of failure also resides in, and may thus spring from, the realm of the social, the ideational, the institutional, and the relational. Hegemony is ultimately also about (domestic) policy ideas that inform a sense of hegemonic purpose; about articulating compelling hegemonic visions of order, embedding them in institutions, and striving to realise them through policy implementation; about managing at times fraught relationships with allies, friends, and even foes; and about the building and nurturing of a shared value base within the hegemonic core. These are insights that theorists of hegemony, not to mention practitioners of foreign policy, ignore at their peril.

Yhdysvaltojen säilyminen kansainvälisen järjestelmän johtavana suurvaltana on näyttänyt viime vuosina entistä epävarmemmalta. Tähän tilanteeseen ovat johtaneet kiihtyvä suhteellinen valtasiirtymä kansainvälisessä järjestelmässä, kotimaisten poliittisten ja kulttuuristen jakolinjojen syveneminen sekä ulkopoliittiset virhelaskelmat erityisesti Lähi-idässä. Näistä haasteista huolimatta Yhdysvallat on edelleen järjestelmän voimakkain valtio useimpien materiaalisten mittareiden valossa. Lisäksi USA on edelleen globaali toimija kaikilla relevanteilla kansainvälisen politiikan aloilla ja alueilla. Maa omaa myös laajan ulko- ja turvallisuuspoliittisen keinopakin.

Tämän väitöskirjan lähtökohtana on, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ja kansainvälistä toimijuutta 2000-luvulla voi edelleen lähestyä hegemonia-käsitteen kautta. Nykyhetkessä USA:lla on yhä hegemoninen rooli kansainvälisellä areenalla, mikä tarkoittaa paitsi erityisiä etuoikeuksia, joita suurvallat ovat perinteisesti nauttineet, myös painavaa vastuuta vallitsevan kansainvälisen järjestelmän ylläpitämiseksi.

Vaikka Yhdysvaltojen kyky muokata kansainvälistä järjestelmää mieleisekseen on aiempaa rajoitetumpi, lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä maan hegemoniaaseman heikkeneminen ei ole pelkästään rakenteellisten ajureiden ja historiallisten muutosvoimien ennalta määräämä lopputulema. Yhdysvallat voi pidentää hegemonisen asemansa kestoa omalla toiminnallaan, navigoimalla onnistuneesti kansainvälisen järjestelmän tyrskyissä ja tyvenissä. Yhtäältä onnistuneet (ulko)poliittiset ratkaisut eri alueiden, asiakysymysten ja kriisien suhteen antavat järjestelmän johtavalle valtiolle myös mahdollisuuden vaikuttaa siihen, millainen järjestelmä jää elämään Yhdysvaltojen ylivertaisen valta-aseman kadottua. Toisaalta epäonnistuminen eli kyvyttömyys tehdä oikeita poliittisia linjanvetoja ja ratkaisuja tai artikuloida houkuttelevia tulevaisuuden visioita kansainvälisen järjestelmän kehittämiseksi puolestaan nopeuttaisi maan johtajuusaseman rapautumista. Tämä väitöskirja nostaa esille niitä vaikeuksia, joita USA kohtaa pyrkiessään ylläpitämään hegemonia-asemaansa. Keskiössä ovat hegemoniset epaonnistumiset. Tutkimuksessa esitellään uusia näkökulmia siihen, millä tavoin Yhdysvallat on epäonnistunut hegemonia-asemansa ylläpitämisessä, sekä pohditaan, onko USA todella menettämässä johtajuusasemansa 2000-luvun alun kansainvälisessä järjestelmässä.

Tätä tehtävää varten väitöskirjassa rakennetaan kolmiulotteinen teoriakehikko, jossa hegemoniaa tarkastellaan materiaalisena, sisäyntyisenä ja sosiaalisinstitutionaalisena ilmiönä. Kehikon tarkoituksena on tuoda analyysin keskiöön erityisesti hegemonian ideapohjaiset ja sosiaaliset rakennuspalikat, unohtamatta kuitenkaan valtaresurssien ja sisäpoliittisten tekijöiden merkitystä. Teoriaosiota täydentävät väitöskirjan neljä alkuperäisjulkaisua, joissa avataan näkökulmia sekä hegemoniakäsitteeseen että Yhdysvaltojen hegemonia-asemaan. Jokainen näistä osatutkimuksista tuo esille uuden avauksen USA:n globaalin roolin ideapohjaisista ja sosiaalis-institutionaalisista ulottuvuuksista ja siitä, miten nämä mahdollisesti linkittyvät hegemonisiin epäonnistumisiin. Alkuperäisjulkaisuissa tarkastellaan (i) Yhdysvaltojen epäonnistuneita alueellisen järjestelmän rakennusvisioita Lähi-idässä, (ii) USA:n hankaliksi osoittautuneita pyrkimyksiä rakentaa ja ylläpitää luottamukseen perustuvia suhteita Egyptin kanssa, (iii) transatlanttisen yhteisön arvopohjan rapautumismahdollisuuksia amerikkalaisten ja eurooppalaisten vapausdiskurssien pohjalta sekä (iv) niitä kamppailuja, joita Yhdysvaltojen sisällä käydään maan hegemoniaroolin tulevaisuudesta, keskittyen erityisesti Donald Trumpin presidenttikauteen.

Teoriaosio ja alkuperäisjulkaisut osoittavat, miten vaikeaa hegemonia-aseman ylläpitäminen on entistä kompleksisemmassa kansainvälisessä järjestelmässä. Nämä haasteet eivät kuitenkaan kumpua ainoastaan Yhdysvaltojen suhteellisen valta-aseman heikkenemisestä kansainvälisessä järjestelmässä tai sisäpoliittisesta kuohunnasta, joka vaikeuttaa maan kykyä projisoida voimaa kansainväliselle areenalle. Epäonnistuminen voi kummuta yhtä lailla ideoista, sosiaalisista suhteista ja instituutioiden laiminlyönnistä. Hegemoniassa on siis kyse myös poliittisista ideoista, jotka ohjaavat maata kohti kansainvälisen johtajuusaseman tavoittelua ja ylläpitämistä; houkuttelevista visioista, niiden sitomisesta instituutioihin ja pyrkimyksistä niiden toteuttamiseksi; vaikeidenkin suhteiden ylläpitämisestä liittolaisten, kumppaneiden, ja jopa vihollisten kanssa; sekä jaetun arvopohjan rakentamisesta ja vaalimisesta järjestelmän pysyvyyden kannalta tärkeimpien saman mielisten valtioiden kanssa. Hegemonian teoreetikkojen, ja miksei myös ulkopolitiikan tekijöiden, tulisi jatkossa tiedostaa nämä näkökohdat.