Evaluative language in the early 19th century theatre reviews in The Times newspaper

Abstract

Theatre reviews in newspapers play a vital role in the evaluation of performances and in preserving the collective opinion of the audience. Critics write about the acting, music, costumes, plot, etc. in a performance for the reader to experience the show without being present. The positive or negative evaluation can then impact the success of the performances as the readers of the reviews decide whether to go see the show. Additionally, in the 18th and19th centuries theatre performances were also an important social event and a meeting place for people from all societal classes. This thesis focuses on theatre reviews in The Times newspaper in the early 19th century. The theatre tradition experienced grave changes in the 18th century when the government implemented the Licencing Act of 1737 which allowed the government to control the theatres in London and in the surrounding provinces and disable all unwanted political critique. The new censorship licenced only two theatres to perform serious drama in London: the Covent Garden Theatre and The Drury Lane Theatre. All the other theatres, the illegitimate theatres, were forced to change their genre to anything that did not focus on spoken word. Therefore, the performances used physical theatre, music, acrobatics, visual effects, etc. which led to the further development of visual or action-based genres in England (Bratton 2014). The censorship affected the theatres throughout the 18th century and most of the 19th century. The aim of this thesis is to find how the changes in theatre tradition affected the theatre performances in both licenced and illegitimate theatres by studying the evaluative language and the targets of evaluation in theatre reviews of early 19th century. In order to study the evaluative language, I located the evaluations by close reading the reviews, after which I analysed the evaluations by applying the guidelines of the Appraisal Framework, created by Martin and White (e.g. 2005). The framework provides a lexical approach to studying evaluative language which is essential in my study of theatre reviews since the genre allows creative expression of evaluations. In the analysis, I assorted the evaluations to items of Attitude, assessments based on feelings, and items of Graduation, assessments of the intensity, quantity and prototypicality. The items were then categorised according to their target of evaluation. The analysis showed that the evaluations in the reviews on performances in the licenced theatres of Covent Garden and The Drury Lane were mostly focused on the actors and actresses, whereas the reviews on performances in the illegitimate theatres evaluated the music, dancing, and visuals more than the licenced theatre reviews. However, both review groups had a high number of evaluations about the audience and reported opinions of the audience. The results showed that the early 19th century theatre reviews illustrate the effects of the changes in the theatre tradition and they report a collective opinion of the audience which can impact the success of the performances.

Johdanto Tämä tutkielma käsittelee teatteriarvioita 1800-luvun alun The Times -sanomalehdessä ja niissä esiintyvää arvioivaa kieltä. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella, millaista arvioivaa kieltä teatterikriitikot käyttivät ja varsinkin sitä, mitkä asiat olivat arvostelun kohteena. Lisäksi työssä tutkitaan, miten ajan teatteriperinteen muutokset saattavat näkyä teatteriarvosteluissa. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: 1. Millaista arvioivaa kieltä käytetään The Times -sanomalehden teatteriarvosteluissa vuosina 1800–1809 ja kuinka paljon arvioivasta kielestä on positiivista ja kuinka paljon negatiivista? 2. Millaisia samankaltaisuuksia/eroavaisuuksia tai muita toistuvia piirteitä voi havaita arvostelun kohteissa ja kuinka ne havainnollistavat teatteriperinteen muutoksia? Tutkimuksen aineistoa lähestyttiin lähiluennan avulla, jonka jälkeen aineistossa esiintyvä arvioiva kieli jaettiin kategorioihin niiden kohteen mukaan. Arvioivaa kieltä analysoitiin soveltaen Martin ja Whiten kehittämää Appraisal Framework -viitekehystä (mm. 2005). Tutkimuksen hypoteesina on, että ajan teatteriperinteen muutokset näkyisivät siinä, mitä eri kohteita teatteriarvosteluissa arvioitaisiin. Teatterikulttuuri 1700- ja 1800-luvuilla Lontoon ja sitä ympäröivien provinssien teatterit olivat tiukan sensuurin alaisia vuodesta 1737 alkaen (Thomas 2014, 3, 11). Vielä aivan 1700-luvun alussa Lontoon teattereilla oli luova vapaus kommentoida ja kritisoida haluamiansa kohteita esityksissään, mikä osallaan johti yhteiskuntasatiirin yleistymiseen ja teatterin kysynnän lisääntymiseen (Thomas 2014, 3). Lopulta parlamentti kuitenkin vastasi teattereiden poliittiseen kritiikkiin säätämällä vuonna 1737 the Licencing Act -lisenssilain, jonka mukaan kaikki uudet teatterirakennukset ja näytelmätekstit tuli hyväksyttää hovin vanhemman virkamiehen, Lord Chamberlainin toimesta. Lisäksi teatterit tarvitsisivat virallisen luvan, patentin, esittääkseen draamanäytelmiä, mutta vain kahdella teatterilla oli kyseinen patentti: Covent Garden -teatterilla ja Drury Lane -teatterilla. Teatterisensuuri johti ei-patenttiteattereiden ja niiden henkilökunnan hetkelliseen ahdinkoon, kun lisenssilaki pakotti teatterit vaihtamaan genreä ja teatteriomistajat lopettamaan uusien teatterien rakentamisen ilman Lord Chamberlainin lupaa (Thomas 2014 6–7). Koska draamanäytelmät eivät saaneet enää kuulua ohjelmistoon, ei-patenttiteatterit siirtyivät teatterigenreihin, jotka hyödynsivät musiikkia, visuaalisia efektejä, fyysistä teatteria, akrobatiaa, yms. (Bratton 2014). 1700-luvulta alkaen Lontoon teattereissa nähtiin siis enemmän esimerkiksi melodraamaa sekä burletta- ja pantomiiminäytelmiä (Bratton 2014). Näiden genrejen yleistyminen johti myös niiden kehittymiseen Englannissa 1700- ja 1800-luvuilla (Bratton 2014). Jotkut ei-patenttiteatterit eivät kuitenkaan halunneet suostu sensuuriin vaan uhmasivat lisenssilakia järjestämällä esityksiä sakon uhalla (Moody 2000, 17–18). Teatterigenrejen kehittymiseen vaikutti 1800-luvulla myös ajan tyypillinen teatterikulttuuri (Bratton 2014). Esitykset olivat tärkeitä sosiaalisia tapahtumia, joissa myös keskusteltiin ja juotiin alkoholia, mikä tarkoitti esiintyjille haastetta pitää yleisön huomiosta kiinni (Bratton 2014). Teatterigenret kehittyivät visuaalisempaan tyyliin siis myös siksi, että yleisön kiinnostus pysyisi lavalla (Bratton 2014). Arvostelut Teatteriarvosteluiden historia juontaa alkunsa jo 320–330 EAA, mutta ne ovat kehittyneet vasta aikojen saatossa nykyiseen muotoonsa (Lahtinen 2012, 86; Heikkilä 2012, 16–18). Arvosteluille yhteistä ovat niiden funktio ja sen määräämä rakenne (Frow 2006, 9–10; Motta-Roth 1995, 5). Arvostelujen retorinen funktio on kuvailla esitystä/kirjaa/jne. ja arvioida sen onnistuneisuutta (Frow 2006, 9–10; Motta-Roth 1995, 5). Motta-Roth on luonut kirja-arvosteluille analyysimallin, jossa selvitetään genrelle ominaista rakennetta (1995). Hänen mukaansa kirja-arvosteluissa on neljä osaa: 1. kirjan esittely 2. yleiskuvaus kirjasta 3. kirjan osien tähdentävä arvostelu ja 4. kirjan lopullinen arvio (Motta-Roth 1995, 8). Koska kaikkien arvioiden funktio on sama, kirja-arvostelujen ja teatteriarvostelujen rakenteen voi päätellä olevan samanlainen, kuten Frow määrittelee teoksessaan (2006, 9). Hyvän teatteriarvostelun kriteereihin kuuluu nykypäivän teatterikriitikoiden mielestä myös kriitikon oma ääni, yleisön huomiointi ja laaja arvostelu teatterin eri osa-alueista (musiikki, lavasteet, asut, ohjaus, yleisö) (Wardle 1992, i; Fisher 2015, 1, 191–192, 226). Ero historiallisiin teatteriarvosteluihin on kriitikon identiteetin esiintuomisessa, sillä ennen 1890-lukua teatteriarvostelut olivat anonyymejä (Prescott, 2013, 96). Teatteriarvosteluja on tutkittu jossain määrin, mutta tutkimukset keskittyvät usein tiettyyn aikakauteen, maahan, tiettyyn kriitikkoon, tms. (Roberts 1997, The CTR Anthology 1991, Gilman and Rogoff 2005). Historiallisia teatteriarvosteluja on kuitenkin tutkittu vielä vähemmän, joten tutkimukselle on tilaa. Teatteriarvosteluilla on epäsuoraa ja suoraa vaikutusta teatteriesityksiin. Arvostelut antavat lukijoilleen tietoa esitysten sisällöstä, mikä voi johtaa lukijan päätöksen mennä katsomaan esitystä tai jättää esityksen katsomatta. Tämän mainonnallisen vaikutuksen lisäksi teatteriarvostelut myös lisäävät keskustelua esityksestä sen ulkopuolella, jolloin enemmän ihmisiä kuulee esityksen olemassaolosta (Elliott and Simmons 2008, 109). Arvostelut myös paljastavat lukijoille osuuko esityksen sisältö heidän mieltymyksiinsä (Elliott and Simmons 2008, 108). Teoreettinen viitekehys Teatteriarvosteluiden funktio on kritisoida ja kuvailla esitystä, siksi ne koostuvat suurimmaksi osin juonen ja muun sisällön kuvailusta sekä arvioivasta kielestä (Frow 2006, 9–10; Motta-Roth 1995, 9, 12). Tässä tutkielmassa selvitetään yleisiä arvioinnin kohteita teatteriperinteen muutoksien tarkastelemiseksi, ja arvioivan kielen paikallistaminen paljastaa myös arvioinnin kohteet. Lisäksi tämän tutkielman motivaationa on teatteriarvioiden vaikutus esitysten menestykselle, ja koska kritiikki yleensä asettaa esitykselle joko positiivisen tai negatiivisen (tai jotain siltä väliltä) maineen, arvioiva kieli on menestykselle merkityksellistä. The Appraisal Framework (AF) on viitekehys, joka keskittyy arvioivaan kieleen ja sen analysoimiseen (Martin ja White 2005, 8). AF sisällyttää arvioivan kielen kaikissa kieliopillisissa ryhmissä, minkä takia viitekehys sopii hyvin teatteriarvostelujen luovaan kielenkäyttöön (Martin ja White 2005, 8). AF on osa systeemisfunktionaalista kielitiedettä, mikä tutkii kielen funktioita (Martin ja White 2005, 7). AF keskittyy kielen interpersonal -merkityksiin eli siihen, miten kielen puhujat/kirjoittajat ovat esillä puheessaan/tekstissään (White 2015a). Näiden merkityksien ilmaisut jaetaan kolmeen pääkateoriaan AF-mallissa: asenne (Attitude), aste (Graduation) ja puhujan sitoutuminen tekstiin/puheeseen (Engagement). Tälle tutkimukselle keskeisimmät kategoriat ovat asenne ja aste, sillä alustavan teatteriarvostelujen lukemiseni perusteella sitoutumista ei juuri ilmaista tutkimukseni teatteriarvosteluissa ja Martin ja White määrittelevät asenteen muutenkin pääkategoriaksi (Martin ja White 2005, 39). Asenne sisältää ilmaisut, jotka arvioivat positiivisesti/negatiivisesti esineitä, ilmiöitä ja käytöstä (White 2015b). Asenne jaetaan kolmeen alakategoriaan: tunne (Affect), tuomitseminen (Judgement) ja arvostus (Appreciation) (Martin ja White 2005, 43). Tunne-ilmaukset ovat keskeisimpiä ja ne kuvaavat kirjoittajan/puhujan emotionaalisia reaktioita ihmisiä, tapahtumia, ilmiöitä ja asioita kohtaan (Martin ja White 2005, 42, 45). Tuomitseminen ilmaisee kirjoittajan/puhujan arvioita ihmisten käyttäytymisestä suhteessa moraaliin, lakiin tai sosiaalisiin normeihin (Martin ja White 2005, 45; White 2015b). Arvostus-ilmaukset puolestaan arvioivat estetiikkaa ihmisten tekemissä esineissä ja asioissa sekä luonnollisissa ilmiöissä (Martin ja White 2005, 56). Kaikki asenteen alakategoriat jaetaan suoriin (inscribed) ja epäsuoriin (invoked) ilmauksiin, mutta tässä tutkimuksessa keskitytään suoriin ilmauksiin (Martin and White 2005, 61–68). Aste ja sitoutuminen ovat toissijaisia arvosteluita, sillä ne arvioivat asenne-ilmauksien astetta ja kirjoittajan/puhujan sitoutumista asenne-ilmauksiin (Martin ja White 2005, 44, 93). Aste-ilmaukset joko vahvistavat (up-scaling) tai heikentävät (down-scaling) sanottua/kirjoitettua ja sen tunnetta sekä arvioivat kohteen prototyyppisyyttä verrattain muihin samantyyppisiin kohteisiin (Martin ja White 2005, 44, 93). Sitoutuminen ilmaisee kirjoittajan/puhujan asennetta kirjoitettua/sanottua kohtaan ja yleisöä kohtaan (Martin ja White 2005, 29). Viitekehykseen kuuluu muitakin kategorioita ja piirteitä edellä esiteltyjen lisäksi, mutta analyysiin on sisällytetty vain tämän tutkimuksen kannalta olennaiset osat. Lisäksi tämän tutkimuksen fokuksen takia, arvottavat ilmaukset analysoidaan pääasiassa niiden positiivinen/negatiivinen -aspektilla sekä aste-ilmauksien kohdalla vahventaminen/heikentäminen -aspektilla. Tutkimusaineisto ja -metodit Tämän tutkimuksen aineistona käytettiin 20:tä teatteriarviota The Times sanomalehdestä vuosilta 1800–1809. The Times perustettiin 1785, joten niissä esiintyvien teatteriarvostelujen tyylin voi odottaa olleen vakiintuneempi 1800-luvulla. Lisäksi teatterisensuuri alkoi vuonna 1737 ja jotkut ei-patenttiteatterit alkoivat saada myönnytyksiä säädöksiin 1800-luvun puolivälistä alkaen, joten 1800-luvun alku oli sopiva ajankohta sensuurin vaikutuksien tutkimiseen (Watson 1926, 45). Aineiston tarjosi Gale Primary Sources digitaali arkisto ja se kerättiin hakusanalla ”theatre”, ja hakukriteereillä sanomalehdet ja kausijulkaisut, The Times Digital Archive, dokumenttityyppi: arvostelu ja vuodet 1800–1809. The Times -sanomalehteä lukivat ihmiset monista eri sosiaalisista luokista, sillä lehtiä luettiin yleisöille ja lehtiä kierrätettiin taloudesta toiseen (Aspinall 1946, 42; Tieken-Boon van Ostade 2009, 9). The Times -sanomalehden kirjoittajat olivat myös sensorin vaikutuksen alaisia (Thomas, Carlton and Etienne 2007, chap.2, 16–17). Aineistoon kuului kaksi arvostelua joka vuodelta: yksi patenttiteatterista ja toinen ei-patenttiteatterista. Patenttiteatteriarvostelut vaihtelevat vuorovuosittain Drury Lanen ja Covent Gardenin välillä. Ei-patenttiteatteriarvostelut ovat seitsemästä eri teatterista: King’s Theatre, Strawberry-Hill Theatricals, Royalty Theatre, German Theatre, Olympic Theatre, Haymarket ja Lyceum Theatre. Aineiston keräämisen jälkeen arvostelut tutkittiin lähiluennan avulla etsien kaikki arvioivat ilmaisut, jotka sitten kategorisoitiin AF-mallia soveltaen. Lisäksi ilmaisujen merkitykset tarkistettiin Oxford English Dictionary -sanakirjasta siltä varalta, että niiden merkitys olisi muuttunut huomattavasti sitten 1800-luvun. Analyysissä asenne-ilmaisut tunnistettiin positiivisiksi, negatiivisiksi tai pos/neg (neutraalit ilmaisut tai figuratiivisesti ja kirjaimellisesti eroavat ilmaisut) ja aste-ilmaisut vahventaviksi tai heikentäviksi. Lopuksi ilmaisut jaoteltiin niiden arvostelun kohteen mukaan kahdeksaan eri kohdekategoriaan: näyttelijät, esitys, teatteri, teksti, visuaalit, liikkeet ja tanssi, musiikki sekä yleisö. Aineiston valintaan vaikuttivat myös 1800-luvun teatteriperinne. Arvostelut valittiin ajalta, jolloin molemmissa teatteriryhmissä, patentti- ja ei-patenttiteatteriarvosteluissa, olisi esityksiä ja silloin myös riittävästi arvosteluja. Ei-patenttiteatteriarvosteluja oli välillä niukasti, joten vuosittainen valinta tehtiin aina niiden mukaan ja patenttiteatteriarvostelu valittiin samalta kuukaudelta, vaihdellen kuitenkin kuukausia vuosien välillä. Teatteriarvostelut kultakin vuodelta yritettiin pitää mahdollisimman saman pituisina. Patenttiteatterit kärsivät tuhoisista tulipaloista, joten vuodet ja vuorottelu valittiin sen perusteella, että molemmista olisi aineistoa. Yksi arvostelun kohteista keräsi yhteen kaikki yleisöä koskevat ilmaisut, jotta ajan teatteriperinnettä ja sosiaalisia normeja voitaisiin tarkastella analyysissä. Lisäksi analyysissä tulisi ottaa huomioon ajan poliittinen ilmapiiri ja sen mahdollinen näkyminen aineistossa. Analyysi ja tulokset Aineistossa oli kaiken kaikkiaan 474 arvioivan kielen ilmaisua. Yhdeksällä ilmaisulla oli tuplamerkitys eli ne arvioivat samanaikaisesti kahta eri kohdetta ja ne sijoitettiin siksi myös kahteen eri kohdekategoriaan. Kategorioituja asenne-ilmaisuja oli 331 ja aste-ilmaisuja 152. Lisäksi aineistossa oli 32 ilmaisua, jotka eivät olleet luokiteltavissa mihinkään tutkimuksen kohdekategoriaan, sillä ne eivät olleet relevantteja käsiteltävään teatteriesitykseen liittyen. Tämän tutkimuksen tulokset osoittivat ensinnäkin, että 1800-luvun alun teatteriarvosteluista löytyy huomattavasti arvioivaa kieltä. Toiseksi tulokset osoittivat, että ilmaisut olivat paljon useammin positiivisia ei-patenttiteatteriarvosteluissa kuin patenttiteatteriarvosteluissa ja ei-patenttiteatteriarvostelut arvostelivat useammin naisia, kun taas patenttiteatteriarvosteluissa jakauma oli tasaisempi. Ei-patenttiteatteriarvostelujen positiivisuus saattoi johtua niiden käsittelemien teatterigenrejen suosiosta, kun taas naisten arvioinnin yleisyys saattoi olla selitettävissä naisten esiintymisen yleisyydessä eri teatterigenreissä (yleisempää pantomiimeissa ja oopperassa) (Zarrilli et al. 2006, 189, 210, 327; Gewertz 2003). Aste-ilmaukset esiintyivät yleisemmin asenne-ilmaisun kanssa kuin itsenäisesti sekä ei-patentti- että patenttiteatteriarvosteluissa. Itsenäisesti ilmenevät aste-ilmaisut arvioivat kohteen määrää ja intensiteettiä. Lisäksi kohteen vahvistava arvioiminen oli yleisempää kuin heikentävä arvioiminen, mikä kenties siis oli yleistä 1800-luvun alun teatteriarvostelugenrelle. Analyysi osoitti, että patenttiteatteriarvosteluissa ja ei-patenttiteatteriarvosteluissa arvosteltiin eri verran kutakin kohdetta. Patenttiteatteriarvostelujen ylivoimaisesti suurin kategoria oli näyttelijät, sillä siihen kuului melkein puolet ilmaisuista (47.3 %). Seuraavaksi suurimpia kategorioita olivat yleisö ja teksti jaetulla toisella sijalla (18 %). Näiden kategorioiden jälkeen muiden prosentillinen osuus oli huomattavasti pienempi (>10 %). Ei-patenttiteatteriarvosteluiden kolme suurinta kategoriaa olivat yleisö (24.8 %), näyttelijät (19.3 %) ja musiikki (17.9 %), joten ilmaisujen kohteiden jakauma oli paljon tasaisempi verrattuna patenttiteatteriarvosteluihin. Kategorioiden suuruusjärjestys teatteriryhmien välillä osoitti samankaltaisuuksia ja kaksi huomattavaa eroa. Järjestys oli muuten melko sama, mutta liike- ja tanssikategoria sekä tekstikategoria osoittautuivat hyvin erilaisiksi teatteriryhmien välillä. Liike ja tanssi oli ei-patenttiteatteriarvosteluissa viidenneksi suurin kategoria 8.7 %:lla kun taas samassa kategoriassa ei ollut patenttiteatteriarvosteluissa yhtään ilmaisua. Tekstikategoria oli puolestaan toiseksi suurin patenttiteatteriarvosteluissa (18 %) ja toiseksi pienin ei-patenttiteatteriarvosteluissa (7.3 %). Työn hypoteesina oli, että ajan teatteriperinteen muutokset vaikuttaisivat kohdekategorioiden jakaumaan, mikä on osittain nähtävissä työn tuloksissa. Kategoriat, joiden arvelin olevan suurempia ei-patenttiteatteriarvosteluissa, olivat musiikki, visuaalit sekä liike ja tanssi. Tulokset osoittivat, että musiikkikategoria sekä liike- ja tanssikategoria olivat suhteessa suurempia kuin patenttiteatteriarvosteluissa, kun taas visuaalia kuvaavat ilmaukset olivat harvinaisia molemmissa teatteriryhmissä, mutta silti yleisempiä ei-patenttiteatteriarvosteluissa. Musiikkikategorian osuus patenttiteatteriarvosteluissa oli 7.4 % kun taas ei-patenttiteatteriarvosteluissa se oli yli kahdesti suurempi (17.9 %). Lisäksi ottaen huomioon, että patenttiteatteriarvosteluissa ei ollut yhtään liikettä ja tanssia arvioivia ilmaisuja ja visuaalien osuus (0.8 %) oli myös pienempi kuin ei-patenttiteatteriarvosteluissakaan, voidaan tuloksista tulkita, että ei-patenttiteatteriarvosteluissa arvioitiin selkeästi enemmän esityksien visuaalisia ja musiikillisia puolia. Tekstikategorian puolestaan oletin olevan suurempi patenttiteatteriarvosteluissa kuin ei-patenttiteatteriarvosteluissa, mikä osoittautui todeksi. Tekstiä arvioivia ilmaisuja oli patenttiteatteriarvosteluissa 18 % ja ei-patenttiteatteriarvosteluissa 7.3 %, mikä osoittaa hypoteesini tekstiarvostelujen osasta todeksi, sillä oletin patenttiteatteriarvosteluiden arvioivan tekstiä yleisemmin kuin ei-patenttiteatteriarvosteluiden. Tekstikategoria ei kuitenkaan ollut suurin patenttiteatteriarvosteluissa eivätkä musiikki, visuaalit sekä liike ja tanssi olleet suurimmat kategoriat ei-patenttiteatteriarvosteluissa, vaan näyttelijät ja yleisö, joiden en olettanut olevan yleisimpiä, olivatkin suurimpia kategorioita. Teatteriryhmien arvostelut keskittyivät siis eri asioihin. Patenttiteatteriarvosteluiden selkeästi tärkein fokus olivat näyttelijät, kun taas ei-patenttiteatteriarvosteluissa arvosteltiin paljon tasaisemmin eri kohteita. Lisäksi teatteriryhmien arvostelut olivat yksityiskohtaisempia eri kohteita arvioidessaan. Patenttiteatteriarvosteluissa yksityiskohtaisimmin arvosteltiin näyttelijöitä, teatteria, tekstiä ja musiikkia. Ei-patenttiteatteriarvosteluissa kaikista yksityiskohtaisimmat arvostelut koskivat musiikkia, liikettä ja tanssia sekä visuaalia, kun taas muissa kategorioissa ilmaukset olivat suurin piirtein puoliksi geneerisiä ja puoliksi yksityiskohtaisia. Tämä ero fokuksessa vahvistaa hypoteesiani teatteriperinteen muutoksien vaikutuksista. Näyttelijäkategorialle patenttiteatteriarvosteluissa oli yleistä se, että ne mainitsivat yleensä näyttelijän nimeltä, kun taas patenttiteatteriarvosteluissa vain noin puolet ilmaisuista nimesivät näyttelijän ja toinen puoli arvosteli näyttelijöitä yleisesti/ryhmänä. Toisaalta ei-patenttiteatteriarvostelut nimesivät esiintyjän yleisemmin liike ja tanssi sekä musiikkikategorioissa kuin patenttiteatteriarvostelut, joten esiintyjän nimeäminen voi liittyä arvostelun fokukseen osana genreä: kriitikko kirjoitti tarkemmin kohteista, jotka olivat esityksen keskiössä. Näyttelijöiden nimien poisjättäminen ei-patenttiteatteriarvosteluissa kuitenkin herättää kysymyksen siitä kuinka paljon kriitikot esimerkiksi suojelivat esityksiä, jotka olivat lisenssilain rikkomisen rajamailla. Teatterit ja esitykset olisivat voineet jäädä kiinni lisenssilainrikkomisesta arvostelujen kautta, jolloin teatterin omistajat sekä näyttelijät olisivat saaneet sakkoja ja esitykset olisi peruttu. Vaikka tämä onkin vain spekulaatiota, löysin aineistoni yhdestä ei-patenttiteatteriarvostelusta erillisen maininnan siitä, että kriitikko ei halua mainita esiintyjien nimiä (The Strawberry-Hill Theatricals 1801). Sama arvostelu oli ainoa ei-patenttiteatteriarvosteluista, joka mainitsi esityksen olevan komediaa – genre, joka usein lasketaan draamanäytelmäksi. Kuitenkin on myös mahdollista, että The Times -sanomalehden yleinen kanta oli tukea teatterisensuuria tai sitten kriitikot päättivät suojella itseään sakoilta, sillä lisenssilaki oli sovellettavissa myös sanomalehtien kirjoittajiin. Patenttiteatteriarvosteluissa musiikin arvostelu oli myös suhteellisen yleistä. On siis mahdollista, että teatterigenrejen muutokset näkyivät myös patenttiteattereissa ja niissä esitettiin myös musiikkipainotteisia esityksiä kuten pantomiimeja. Ei-patenttiteattereissa esitettiin oopperoita, baletteja, pantomiimeja sekä yksi farssi, mitkä kaikki ovat hyvin visuaalisia genrejä ja sisältävät musiikkia ja usein myös tanssia. Yllättävin löytö analyysissani oli kuitenkin yleisökategorian suuruus. Yleisön arvostelu oli niin yleistä koko aineistossa, että sen voi tulkita olevan osa teatteriarvostelugenreä 1800-luvun alussa. Kriitikot puhuvat usein yleisön mielipiteestä ja välillä viittaavat itseensä monikossa, mikä voidaan nähdä kriitikon käyttämänä argumentaation keinona: Yleisen mielipiteen raportoiminen yksilön mielipiteen sijaan voi antaa uskottavuutta arvostelulle. Lisäksi yleisön arvostelut kertovat ajan teatteriperinteestä, sillä kriitikko usein kuvailee yleisön laatua ja heidän käyttäytymistään sekä osallistumistaan yleisössä. Yksi materiaalin esilukemisen havainto oli, että vuosina 1800–1809 The Times -sanomalehdessä kirjoitettiin enemmän arvosteluja patenttiteattereiden esityksistä kuin ei-patenttiteattereiden esityksistä. Vaikka tutkimuksessa ei laskettu kaikkia arvosteluja koko aikaväliltä, aineiston keruussa oli selvää, että ei-patenttiteatteriarvosteluja oli selkeästi vaikeampaa löytää kuin patenttiteatteriarvosteluja. Ero saattaa johtua The Times -sanomalehden rajoitetuista poliittisista vapauksista tai esimerkiksi tietoisesta päätöksestä suojella teatterin tekijöitä. Tämä tutkimus on siis osoittanut, että teatteriperinteen muutokset näkyvät osittain 1800-luvun teatteriarvosteluissa. Appraisal Framework -mallin soveltaminen sopii historiallisten teatteriarvioiden analysoimiseen ja arvioiva kieli on niissä yleistä. Arvostelujen positiivisuus on yleisempää ei-patenttiteatteriarvosteluissa kuin patenttiteatteriarvosteluissa ja arvostelut voivat vaikuttaa esitysten menestykseen. Seuraavaksi tulisikin tutkia epäsuoria AF-ilmaisuja, esitysten rahallista menestystä ja esitysten jatkuvuutta Lontoon teattereissa.