Mureneva kulmakivi : Suomi, Neuvostoliiton hajoaminen ja YYA-sopimuksen loppuvaiheet 1989–1992
Ritvanen, Juha-Matti (2021-08-27)
Mureneva kulmakivi : Suomi, Neuvostoliiton hajoaminen ja YYA-sopimuksen loppuvaiheet 1989–1992
(27.08.2021)
Turun yliopisto
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8549-4
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8549-4
Tiivistelmä
TIIVISTELMÄ
Väitöskirja tarkastelee Suomen ulkopolitiikan ja kansainvälisen aseman muuttumista Neuvostoliiton hajoamisen vaiheessa 1989–1992. Tutkimus edustaa arkistolähteisiin pohjaavaa historiantutkimusta. Arkistomateriaalia täydentävät haastattelut, lehdistöaineisto sekä tutkimus- ja muistelmakirjallisuus.
Aikaisempi tutkimus on painottanut Suomen ulkopoliittisen johdon hidasta ja varovaista reagointia 1980-luvun lopulla nopeutuneeseen kansainvälisen järjestelmän muutosprosessiin. Suomen ulkopolitiikan muuttuminen kylmän sodan päätösvaiheessa on tulkittu aiheutuneen ulkoisesta ympäristöstä ja siinä tapahtuneista muu-toksista. Tässä tutkimuksessa huomioidaan paitsi suurvaltapoliittiset käänteet myös se, kuka tai ketkä olivat suunnittelemassa ulkopoliittista linjausta. Tutkimus syventää erityisesti näkemystä presidentti Mauno Koiviston kannanottojen ja toiminnan taustoista.
Mihail Gorbatšovin ulkopolitiikassa omaksuma uudenlainen asennoituminen heijastui viiveellä Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin. Neuvostoliitto luopui Suomen puolueettomuutta vastustavasta asenteestaan vasta vuonna 1989, jolloin Euroopan poliittinen ja sotilaallinen kahtiajako oli jo katoamaisillaan.
Puolueettomuustunnustus oli osa laajempaa kokonaisuutta ja seurausta siitä, että Neuvostoliitto uudisti vallankäytön tapojaan läntisissä naapurimaissaan. Kremlin intressi Suomen puolueettomuuspolitiikkaan myös kasvoi, kun Länsi-Euroopan integraatio veti Euroopan puolueettomia maita puoleensa.
Merkittävä askel Suomen irrottamisessa Neuvostoliiton vaikutuspiiristä otettiin syksyllä 1990, jolloin hallitus ilmoitti yksipuolisesti Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksen sotilasartiklojen ja YYA-sopimuksen Saksa-viittauksen menettäneen merkityksensä. Suomen toiminnan taustalla oli Saksojen yhdistymisprosessi ja suvereniteetin palautuminen. Tämä Operaatio Paxina tunnettu päätös osoitti ulkopoliittisen johdon kykyä reagoida äkillisesti toimintaympäristön muutokseen. Pax-päätös vahvisti Suomen puolueettomuutta ja heijasti maan aseman muutosta, mutta ei merkinnyt käännettä ulkopoliittisessa linjassa.
Euroopan muutokset avasivat uusia mahdollisuuksia, mutta sisälsivät myös riskejä. Epävarmuutta loivat ennen kaikkea kysymykset Neuvostoliiton uudistuspolitiikan jatkuvuudesta ja Itä-Euroopan valtioiden muutosprosessien suunnasta. Suomen ulkopoliittinen johto oli syvästi huolestunut Neuvostoliiton mahdollisen väkivaltaisen mullistuksen tai hallitsemattoman hajoamisen seurauksista Presidentti Koivisto puhui johdonmukaisesti Gorbatšovin tukemisen puolesta. Hän ei hyväksynyt julkista poliittista tukea Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksille, mutta näytti vihreää valoa käytännön tuen antamiseen. Suomi alkoi myös rakentaa suhdetta Boris Jeltsinin johtamaan Venäjään jo vuoden 1990 aikana. Kaksitasoisen ulkopolitiikan lähtökohtana oli, että suhteiden rakentaminen neuvostotasavaltoihin ei saanut vahingoittaa Suomen suhteita Gorbatšovin Neuvostoliittoon.
Elokuussa 1991 tapahtunut vanhoillisten kommunistien epäonnistunut vallankaappausyritys muutti valtasuhteet Neuvostoliitossa. Jeltsin nosti itsensä johtavaksi hahmoksi ja tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden. Uudessa tilanteessa Suomen ulkopoliittinen johto ei jäänyt odottelemaan Neuvostoliiton kantaa balttien itsenäisyydelle, vaan Venäjän tunnustuksella oli ratkaiseva merkitys.
Baltian maiden itsenäisyyden tunnustaminen oli esimakua Suomen idänsuhteiden laajemmalle muutokselle. Presidentti Koivisto käynnisti irrottautumisen YYA-sopimuksesta pian Moskovan vallankaappaushankkeen jälkeen. Samoihin aikoihin Suomi käynnisti sopimusneuvottelut Venäjän kanssa.
Tammikuussa 1992 allekirjoitettu Suomen ja Venäjän sopimus vastasi sisällöltään Venäjän uusia sopimussuhteita muiden Euroopan maiden kanssa. Sopimus pani pisteen erikoissuhteelle, joka oli rajoittanut Suomen ulkopoliittista liikkumavapautta ja sitonut maan itänaapurin vaikutuspiiriin.
Uutta aikakautta Suomen ja Venäjän suhteissa ilmensi myös presidentti Koiviston päätös lopettaa yhteydenpito KGB:n Helsingin-residenttiin ja siirtyä normaaliin valtioiden välisissä suhteissa noudatettavaan käytäntöön. Uuden järjestyksen toteutumiseen vaikutti se, että kylmän sodan päätöstilanteessa venäläistenkin kiinnostus ja myös kyky jatkaa entiseen tapaan olivat olennaisesti vähentyneet.
Tammikuun 1992 merkitys käännekohtana korostuu, kun sitä tarkastelee Suomen integraatiopolitiikan suunnanmuutosta vasten. Siihen asti Suomen virallinen linja oli pysytellä puolueettomuuspolitiikan mukaisella linjalla ja pitäytyä Euroopan yhteisön jäsenpiirin ulkopuolella. Integraatiopolitiikan muutoksen kaksi tärkeintä käynnistäjää oli Ruotsin päätös hakea EY-jäsenyyttä ja Neuvostoliiton luhistuminen. Turvallisuuspoliittisten syiden lisäksi taloudellisilla ja identiteettipoliittisilla motiiveilla oli vaikutusta Suomen EY-ratkaisuun.
ABSTRACT
This thesis examines the changes in Finland’s foreign policy and international position during the disintegration of the Soviet Union between 1989–1992. The thesis uses the methodology of archival material based historical research. The source base also consists of interviews, newspapers, research literature and memoirs.
Previous literature has emphasized the slow and cautious reaction of the Finnish foreign policy leadership to the accelerated process of change in the international system in the late 1980s. The change in Finland's foreign policy at the end of the Cold War has been interpreted to be caused by the external environment and the changes that took place in it. This thesis takes into account not only changes in great power politics but also the people who planned Finland’s foreign policy. In particular, it provides information on the background of President Mauno Koivisto’s state-ments and actions.
Mikhail Gorbachev’s new approach to foreign policy slowly affected relations between the Soviet Union and Finland. The Soviet Union did not accept Finland's neutrality until 1989, when the political and military divide in Europe had already mostly disappeared.
The recognition of neutrality was part of a larger whole and a consequence of the Soviet Union reforming its ways of exercising power in its western neighbors. Furthermore, Kremlin’s interest in Finland's policy of neutrality grew as Western European integration attracted neutral European countries.
An important step in moving away from the Soviet sphere of influence was taken in the autumn of 1990, when the Finnish government unilaterally announced that the military articles of the 1947 Paris Peace Treaty and the reference to Germany in the 1948 Treaty on Friendship, Cooperation and Mutual Assistance (FCMA) had lost their meaning. The reason behind Finnish action was the restoration of reunified Germany’s full sovereignty. The decision, known as “Operation Pax”, demonstrated the ability of foreign policy leadership to respond rapidly to changes in the operating environment. “Operation Pax” strengthened Finland’s neutrality and reflected the change in the country’s position but did not mark a turn in foreign policy.
The changes in Europe opened up new opportunities, but also involved risks. Uncertainty was created above all by questions about the continuity of the Soviet reform policy and the direction of the change processes in the Eastern European states. Finland’s leadership was deeply concerned about the consequences of a possible violent conflict or an uncontrolled breakup of the Soviet Union.
President Koivisto consistently spoke of supporting Gorbachev. While ruling out public political support for the Baltic independence movement, Koivisto gave the green light to practical co-operation. Finland avoided publicly supporting the Baltic independence movement but supported it in the form of practical co-operation. In addition, Finland began to build relations with Boris Yeltsin’s Russia as early as 1990. The starting point of Finland's twotier foreign policy was that building relations with the Soviet republics must not damage relations with Gorbachev's Soviet Union.
The failed coup d’état in Moscow by conservative communists in August 1991 changed power relations within the Soviet Union. Yeltsin became the leading figure in Moscow and confirmed Russia’s recognition of the independence of the three Baltic States. In this new situation, the Finnish foreign policy leadership did not wait for the Soviet Union's position on Baltic independence, but Russia's recognition was crucial.
The episode was one of the turning points in the Finnish-Soviet bilateral rela-tions. Shortly after the failed coup in Moscow, President Koivisto took the initiative to open negotiations with the Soviet Union to withdraw from the FCMA treaty. At the same time, Finland prepared to enter into negotiations with Russia.
The content of the agreement between Finland and Russia, signed in January 1992, corresponded to Russia's new contractual relations with other European countries. The agreement put an end to a special relationship that had limited Finland's manoeuvrability in foreign policy and tied Finland to the Soviet sphere of influence.
A new era in Finno-Russian relations was further reflected in President Koivisto's decision to end contacts with a KGB resident in Helsinki and to adopt the regular practice in interstate relations. The realization of the new order was influenced by the fact that, at the end of the Cold War, the interest of the Russians as well as their ability to maintain former policies had substantially decreased.
The significance of January 1992 as a turning point is emphasized when viewed against the change of direction in Finland's integration policy. Until then, Finland’s official line was to strengthen the policy of neutrality and to refrain from membership in the European Community. The two main drivers of change in the Finnish integration policy were Sweden’s decision to apply for EC membership and the collapse of the Soviet Union. In addition to security policy reasons, economic and identity policy motives had an impact on Finland’s subsequent decision to apply for EC membership.
Väitöskirja tarkastelee Suomen ulkopolitiikan ja kansainvälisen aseman muuttumista Neuvostoliiton hajoamisen vaiheessa 1989–1992. Tutkimus edustaa arkistolähteisiin pohjaavaa historiantutkimusta. Arkistomateriaalia täydentävät haastattelut, lehdistöaineisto sekä tutkimus- ja muistelmakirjallisuus.
Aikaisempi tutkimus on painottanut Suomen ulkopoliittisen johdon hidasta ja varovaista reagointia 1980-luvun lopulla nopeutuneeseen kansainvälisen järjestelmän muutosprosessiin. Suomen ulkopolitiikan muuttuminen kylmän sodan päätösvaiheessa on tulkittu aiheutuneen ulkoisesta ympäristöstä ja siinä tapahtuneista muu-toksista. Tässä tutkimuksessa huomioidaan paitsi suurvaltapoliittiset käänteet myös se, kuka tai ketkä olivat suunnittelemassa ulkopoliittista linjausta. Tutkimus syventää erityisesti näkemystä presidentti Mauno Koiviston kannanottojen ja toiminnan taustoista.
Mihail Gorbatšovin ulkopolitiikassa omaksuma uudenlainen asennoituminen heijastui viiveellä Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin. Neuvostoliitto luopui Suomen puolueettomuutta vastustavasta asenteestaan vasta vuonna 1989, jolloin Euroopan poliittinen ja sotilaallinen kahtiajako oli jo katoamaisillaan.
Puolueettomuustunnustus oli osa laajempaa kokonaisuutta ja seurausta siitä, että Neuvostoliitto uudisti vallankäytön tapojaan läntisissä naapurimaissaan. Kremlin intressi Suomen puolueettomuuspolitiikkaan myös kasvoi, kun Länsi-Euroopan integraatio veti Euroopan puolueettomia maita puoleensa.
Merkittävä askel Suomen irrottamisessa Neuvostoliiton vaikutuspiiristä otettiin syksyllä 1990, jolloin hallitus ilmoitti yksipuolisesti Pariisin vuoden 1947 rauhansopimuksen sotilasartiklojen ja YYA-sopimuksen Saksa-viittauksen menettäneen merkityksensä. Suomen toiminnan taustalla oli Saksojen yhdistymisprosessi ja suvereniteetin palautuminen. Tämä Operaatio Paxina tunnettu päätös osoitti ulkopoliittisen johdon kykyä reagoida äkillisesti toimintaympäristön muutokseen. Pax-päätös vahvisti Suomen puolueettomuutta ja heijasti maan aseman muutosta, mutta ei merkinnyt käännettä ulkopoliittisessa linjassa.
Euroopan muutokset avasivat uusia mahdollisuuksia, mutta sisälsivät myös riskejä. Epävarmuutta loivat ennen kaikkea kysymykset Neuvostoliiton uudistuspolitiikan jatkuvuudesta ja Itä-Euroopan valtioiden muutosprosessien suunnasta. Suomen ulkopoliittinen johto oli syvästi huolestunut Neuvostoliiton mahdollisen väkivaltaisen mullistuksen tai hallitsemattoman hajoamisen seurauksista Presidentti Koivisto puhui johdonmukaisesti Gorbatšovin tukemisen puolesta. Hän ei hyväksynyt julkista poliittista tukea Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksille, mutta näytti vihreää valoa käytännön tuen antamiseen. Suomi alkoi myös rakentaa suhdetta Boris Jeltsinin johtamaan Venäjään jo vuoden 1990 aikana. Kaksitasoisen ulkopolitiikan lähtökohtana oli, että suhteiden rakentaminen neuvostotasavaltoihin ei saanut vahingoittaa Suomen suhteita Gorbatšovin Neuvostoliittoon.
Elokuussa 1991 tapahtunut vanhoillisten kommunistien epäonnistunut vallankaappausyritys muutti valtasuhteet Neuvostoliitossa. Jeltsin nosti itsensä johtavaksi hahmoksi ja tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden. Uudessa tilanteessa Suomen ulkopoliittinen johto ei jäänyt odottelemaan Neuvostoliiton kantaa balttien itsenäisyydelle, vaan Venäjän tunnustuksella oli ratkaiseva merkitys.
Baltian maiden itsenäisyyden tunnustaminen oli esimakua Suomen idänsuhteiden laajemmalle muutokselle. Presidentti Koivisto käynnisti irrottautumisen YYA-sopimuksesta pian Moskovan vallankaappaushankkeen jälkeen. Samoihin aikoihin Suomi käynnisti sopimusneuvottelut Venäjän kanssa.
Tammikuussa 1992 allekirjoitettu Suomen ja Venäjän sopimus vastasi sisällöltään Venäjän uusia sopimussuhteita muiden Euroopan maiden kanssa. Sopimus pani pisteen erikoissuhteelle, joka oli rajoittanut Suomen ulkopoliittista liikkumavapautta ja sitonut maan itänaapurin vaikutuspiiriin.
Uutta aikakautta Suomen ja Venäjän suhteissa ilmensi myös presidentti Koiviston päätös lopettaa yhteydenpito KGB:n Helsingin-residenttiin ja siirtyä normaaliin valtioiden välisissä suhteissa noudatettavaan käytäntöön. Uuden järjestyksen toteutumiseen vaikutti se, että kylmän sodan päätöstilanteessa venäläistenkin kiinnostus ja myös kyky jatkaa entiseen tapaan olivat olennaisesti vähentyneet.
Tammikuun 1992 merkitys käännekohtana korostuu, kun sitä tarkastelee Suomen integraatiopolitiikan suunnanmuutosta vasten. Siihen asti Suomen virallinen linja oli pysytellä puolueettomuuspolitiikan mukaisella linjalla ja pitäytyä Euroopan yhteisön jäsenpiirin ulkopuolella. Integraatiopolitiikan muutoksen kaksi tärkeintä käynnistäjää oli Ruotsin päätös hakea EY-jäsenyyttä ja Neuvostoliiton luhistuminen. Turvallisuuspoliittisten syiden lisäksi taloudellisilla ja identiteettipoliittisilla motiiveilla oli vaikutusta Suomen EY-ratkaisuun.
ABSTRACT
This thesis examines the changes in Finland’s foreign policy and international position during the disintegration of the Soviet Union between 1989–1992. The thesis uses the methodology of archival material based historical research. The source base also consists of interviews, newspapers, research literature and memoirs.
Previous literature has emphasized the slow and cautious reaction of the Finnish foreign policy leadership to the accelerated process of change in the international system in the late 1980s. The change in Finland's foreign policy at the end of the Cold War has been interpreted to be caused by the external environment and the changes that took place in it. This thesis takes into account not only changes in great power politics but also the people who planned Finland’s foreign policy. In particular, it provides information on the background of President Mauno Koivisto’s state-ments and actions.
Mikhail Gorbachev’s new approach to foreign policy slowly affected relations between the Soviet Union and Finland. The Soviet Union did not accept Finland's neutrality until 1989, when the political and military divide in Europe had already mostly disappeared.
The recognition of neutrality was part of a larger whole and a consequence of the Soviet Union reforming its ways of exercising power in its western neighbors. Furthermore, Kremlin’s interest in Finland's policy of neutrality grew as Western European integration attracted neutral European countries.
An important step in moving away from the Soviet sphere of influence was taken in the autumn of 1990, when the Finnish government unilaterally announced that the military articles of the 1947 Paris Peace Treaty and the reference to Germany in the 1948 Treaty on Friendship, Cooperation and Mutual Assistance (FCMA) had lost their meaning. The reason behind Finnish action was the restoration of reunified Germany’s full sovereignty. The decision, known as “Operation Pax”, demonstrated the ability of foreign policy leadership to respond rapidly to changes in the operating environment. “Operation Pax” strengthened Finland’s neutrality and reflected the change in the country’s position but did not mark a turn in foreign policy.
The changes in Europe opened up new opportunities, but also involved risks. Uncertainty was created above all by questions about the continuity of the Soviet reform policy and the direction of the change processes in the Eastern European states. Finland’s leadership was deeply concerned about the consequences of a possible violent conflict or an uncontrolled breakup of the Soviet Union.
President Koivisto consistently spoke of supporting Gorbachev. While ruling out public political support for the Baltic independence movement, Koivisto gave the green light to practical co-operation. Finland avoided publicly supporting the Baltic independence movement but supported it in the form of practical co-operation. In addition, Finland began to build relations with Boris Yeltsin’s Russia as early as 1990. The starting point of Finland's twotier foreign policy was that building relations with the Soviet republics must not damage relations with Gorbachev's Soviet Union.
The failed coup d’état in Moscow by conservative communists in August 1991 changed power relations within the Soviet Union. Yeltsin became the leading figure in Moscow and confirmed Russia’s recognition of the independence of the three Baltic States. In this new situation, the Finnish foreign policy leadership did not wait for the Soviet Union's position on Baltic independence, but Russia's recognition was crucial.
The episode was one of the turning points in the Finnish-Soviet bilateral rela-tions. Shortly after the failed coup in Moscow, President Koivisto took the initiative to open negotiations with the Soviet Union to withdraw from the FCMA treaty. At the same time, Finland prepared to enter into negotiations with Russia.
The content of the agreement between Finland and Russia, signed in January 1992, corresponded to Russia's new contractual relations with other European countries. The agreement put an end to a special relationship that had limited Finland's manoeuvrability in foreign policy and tied Finland to the Soviet sphere of influence.
A new era in Finno-Russian relations was further reflected in President Koivisto's decision to end contacts with a KGB resident in Helsinki and to adopt the regular practice in interstate relations. The realization of the new order was influenced by the fact that, at the end of the Cold War, the interest of the Russians as well as their ability to maintain former policies had substantially decreased.
The significance of January 1992 as a turning point is emphasized when viewed against the change of direction in Finland's integration policy. Until then, Finland’s official line was to strengthen the policy of neutrality and to refrain from membership in the European Community. The two main drivers of change in the Finnish integration policy were Sweden’s decision to apply for EC membership and the collapse of the Soviet Union. In addition to security policy reasons, economic and identity policy motives had an impact on Finland’s subsequent decision to apply for EC membership.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [2845]