Digital stories as a tool for learning at work

Abstract

This dissertation examines the use of digital storytelling in learning in different types of work environments. The research focuses on representations of identity, agency and positioning in visual narratives. The digital stories are two-to-three-minute-long autobiographical minidocumentaries told with the support of the group and facilitators. Digital storytelling is regarded as both a method and movement that promotes the democratic storytelling of individuals. Digital stories have become more popular because of social media and technological developments in the area of personal devices; hence, it is now possible to produce and share digital stories for anyone, from anywhere.

The research data for the three studies of this dissertation were collected during two digital storytelling workshops. The first workshop was organised in a business organisation, and eight participants took part after a long-term staff development project. In the second workshop, nine university teachers studied the education for sustainable development with digital storytelling while simultaneously considering digital storytelling as a teaching method suitable for their own students.

Study I was a 1.5-hour group discussion. Stories developed from modes of closed, open or ante-narratives when the participants made facilitation or inhibition along the discussion and presented the preliminary ideas of their digital stories. Stories in open and ante-narratives especially tended to be co-authored. Future thinking was equally involved along with reflection of the past and present. In the group discussions, there was collaborative meaning-making and reflection of identities. The visuals of the stories enabled the storytellers to express things difficult to verbalise, allowing the participants to experience that the method of digital storytelling was a creative way to evaluate the staff development project both individually and as a community.

In Study II, three digital stories produced in a business organisation workshop were analysed with social interactional narrative analysis (SIA) and with multimodal transcription and text analysis. There were three modalities in agency enhancement at work that differed from each other among others in their timing. Sociocultural agency enhancement was the slowest modality and had its roots in the employee’s childhood, studies and earlier work. Transformative agency enhancement showed the changes and renewing of established ways in thinking and in work practices, while situational agency enhancement was found to be the resiliency in the rhythm of daily work and its practices. Different modalities of agency enhancement overlapped, and there was also other things in life outside of work that impacted agency enhancement.

Study III examined education for sustainable development and teachers’ positioning as sustainable development educators as they worked through their own digital storytelling process. In the interviews of nine university teachers, the method of digital storytelling was experienced as a challenging method, even though it was noted to be immersive. The teachers learned media skills they could use in their studies. In better understanding sustainable development, the teachers broadened their thinking, and after the course, they included all dimensions of sustainable development under the holistic umbrella concept, including ecological, economic, social and cultural aspects. Before the course, they mostly focused on the ecological aspect.

The three studies of this dissertation help deepen the understanding of the digital storytelling process and the role of group and social interaction when the aim is to enable professional identity, agency and positioning in communities and organisations. To tell a story is a social process, even though the voice and autonomy of individual storytellers is highlighted. Digital storytelling is a suitable method for learning with complex and multidisciplinary items, especially when the aim is to build relational agency among multiprofessional experts.

KEYWORDS: agency, agency enhancement, identity, identity work, professional identity, positioning, relational agency, digital storytelling, narrative research, narrative, work, higher education, pedagogical methods

Väitöskirjassa tutkittiin digitaalisen tarinankerronnan käyttöä oppimisen välineenä erilaisissa työyhteisöissä. Tutkimuksessa tarkasteltiin visuaalisia narraatioita erityisesti identiteetin, toimijuuden ja asemoitumisen representaatioina. Digitaaliset tarinat ovat 2–3 minuutin pituisia omaelämäkerrallisia mini-dokumentteja, joiden tekemisessä ovat tukena ryhmä ja työskentelyn fasilitaattorit. Digitaalista tarinankerrontaa voidaan pitää sekä menetelmänä että suuntauksena joka korostaa yksilöiden mahdollisuuksia demokraattiseen tarinankerrontaan. Sosiaalinen media ja teknologinen kehitys ovat tehneet kenelle tahansa mahdolliseksi omien videotarinoiden tekemisen ja jakelun jopa globaalisti.

Tutkimusten I, II ja III aineistot kerättiin kahden työpajan yhteydessä. Ensimmäisessä työpajassa yrityksen kahdeksan ihmistä osallistui digitaalisen tarinankerronnan työpajaan henkilöstönkehittämisprojektin päätteeksi ja toisessa työpajassa yhdeksän yliopisto-opettajaa perehtyi kestävän kehityksen opettamiseen ja digitaaliseen tarinankerrontaan sekä tekemällä henkilökohtaisen digitarinan että pohtimalla digitaalista tarinankerrontaa opetusmenetelmänä. Digitaalinen tarinankerronta on osallistava menetelmä ja digitaaliset tarinat soveltuvat narratiiviseksi tutkimusaineistoksi. Tutkimuksessa II digitaaliset tarinat toimivat tutkimusaineistona.

Tutkimuksessa I tarkasteltiin digitaalisten tarinoiden rakentumista aiheista käydyn 1,5 tunnin ryhmäkeskustelun pohjalta. Suljetut, avoimet tai ja vielä esiasteella olevat tarinat kehittyivät eteenpäin ryhmän yhteisessä tarkastelussa, jossa ryhmän jäsenten tekemät erilaiset avaukset joko nostattivat tai sammuttivat tarinankertojien alustavia ideoita etenkin silloin kun käsikirjoitus oli vielä avoin ja jäsentymätön. Tarinoiden suunnittelussa myös tulevaisuus oli vahvasti läsnä menneiden kokemusten ja nykyhetken rinnalla. Tarinoista keskustelu ryhmässä synnytti yhteisöllistä merkitystenantoa ja identiteettien reflektointia. Visuaalisten tarinoiden ansiosta osallistujat pystyivät ilmaisemaan vaikeasti sanoitettavia asioita ja menetelmä oli yritykselle luova tapa arvioida henkilöstönkehittämisprojektin antia sekä yksilöiden että yhteisön tasolla.

Tutkimuksessa II analysoitiin tarkemmin kolme liike-elämän työpajassa tehtyä tarinaa narratiivisen analyysin (SIA) ja multimodaalisen sisällönanalyysin avulla (multimodal transcription, and text analysis). Digitaalisista tarinoista erottui kolme toimijuuden muutosmuotoa, jotka erottuvat toisistaan mm. aikaikkunoiden perusteella. Sosiokulttuuriset toimijuuden muutokset alkavat rakentua jo lapsuudessa ja jatkuvat opiskelujen läpi työelämään. Transformatiivinen toimijuuden muutos on vakiintuneiden ajattelu- tai toimintamallien kyseenalaistumista ja uudelleenrakentamista ja situationaalinen toimijuus pyrkii mukautumaan työn arjen tapahtumiin. Toimijuuden kehittymisen eri modaliteetit lomittuvat osittain toisiinsa ja professionaaliseen toimijuuteen vaikuttavat myös työn ulkopuolisen elämän kokemukset.

Tutkimus III keskittyi yhdeksän yliopisto-opettajan ymmärrykseen kestävän kehityksen opettamisesta ja eri alojen asemoitumiseen kestävän kehityksen edistämisessä samalla kun perehdyttiin digitaaliseen tarinankerrontaan oppimisen ja opettamisen menetelmänä. Haastatteluaineiston perusteella digitaalinen tarinankerronta koettiin haastavaksi, joskin mukaansatempaavaksi menetelmäksi. Opettajat kokivat oppineensa mediataitoja, joita lähtivät soveltamaan omissa opinnoissaan ja töissään jo koulutuksen aikana. Kestävään kehitykseen eri tieteenalojen edustajien digitaaliset tarinat aukaisivat näkökulmia holistisella tavalla ja koulutuksen jälkeen kestävän kehityksen kaikki neljä ulottuvuutta (ekologinen, ekonominen, sosiaalinen ja kulttuurinen) liitettiin kestävän kehityksen opetuksessa edistettäviin teemoihin alun ekologispainotteisen dimension sijaan.

Osatutkimukset syvensivät ymmärrystä digitaalisen tarinankerronnan prosessista sekä ryhmän ja sosiaalisen vuorovaikutuksen roolista tilanteessa, jossa halutaan edistää professionaalista identiteettiä, toimijuutta ja uudelleen asemoitumista osana yhteisöä tai organisaatiota. Tarinoiden kertominen on sosiaalinen prosessi, vaikka yksilön ääni ja autonomia on digitaalisten tarinoiden kertojana korostunut. Digitaalinen tarinankerronta soveltuu tutkimuksen perusteella opetusmenetelmäksi myös monitieteisten ja monimutkaisten asioiden oppimiseen, samoin kuin moniammatillisen ja monitieteisen toimijuuden tukemiseen.

AVAINSANAT: toimijuus, toimijuuden rakentaminen, identiteetti, identiteettityö, ammatillinen identiteetti, positiointi, relationaalinen toimijuus, digitaalinen tarinankerronta, narratiivinen tutkimus, narratiivi, työ, korkeakoulutus, pedagoginen metodi, kestävän kehityksen opetus