Max Lehmann ja provenientsipõhimõtte areng

Abstract

<p>Vuodesta 1888 eri Saksan yliopistoissa historian professorina vaikuttanut Max Lehmann toimi 1875-1888 arkistonhoitajana Preussin valtion keskusarkistossa <a>Geheimes Staatsarchiv:issa</a>. Tänä aikana hän ajoi eräiden työtoveriensa tukemana läpi uuden arkistojen järjestelyperiaatteen provenienssi- eli alkuperäperiaatteen. Tämän mukaisesti arkistoja järjestettäessä tulee kunnioittaa arkistonmuodostajan toiminnan tuloksena syntynyttä asiakirjojen järjestystä. Periaatteetta voidaan soveltaa arkistoihin sekä ulkoisesti että sisäisesti. Ulkoinen soveltaminen merkitsee sitä, että eri arkistojen asiakirjoja ei saisi sekoittaa keskenään. Sisäinen soveltaminen taas merkitsee sitä, että arkiston alkuperäistä järjestystä on kunnioitettava. Periaate ei tosin ollut aivan uusi. Ranskassa sitä sovellettiin jo vuodesta 1841 lähtien. Sanottuna vuonna annettu <i>Respect des fonds</i>-ohje<i> </i>vakiinnutti Ranskassa periaatteen ulkoisen soveltamisen. Mm. Ranskassa ja Saksassa ajatuksia asiakirjojen alkuperäisen järjestyksen säilyttämisestä oli esitetty jo tätä ennen. </p><p> </p><p>Lehmann työtovereineen todennäköisesti oli perillä Saksassa esiintyneistä ajatuksista, mutta periaatteen ranskalaista sovellusta ei Berliinissä ilmeisesti tunnettu. Vaikka Lehmann ei “keksinyt” provenienssiperiaatetta, hänen ansionsa oli sen muotoilu uudella tavalla, uudistuksen perusteleminen ja läpiajaminen vastustuksesta huolimatta. Preussin ohjesääntö on usein pantu sen 1.7.1881allekirjoittaneen Preussin arkistolaitoksen johtajan Heinrich von Sybelin nimiin. Lehmann, joka laati ohjeen taustana olleen muistion, perusteli uuteen järjestämis- ja luettelointitapaan siirtymisen välttämättömyyttä Geheimes Staatsarchiv:issa tutkimuksen, hallinnon ja arkistonhoidon tarpeilla. Aikaisemmin Preussin keskusarkistossa oli sinne siirrettyjen virastojen ja laitosten arkistot hajotettu ja asiakirjat arkistoitu uudelleen vuodelta 1643 peräisin olleen luokituksen mukaisiin asiaryhmiin (<i>Repositur</i>), joita oli lopulta 69. Vuonna 1881 hyväksytty ohjesääntö edellytti, että tuli säilyttää sekä alkuperäinen arkisto omana kokonaisuutenaan että arkistonmuodostajan toiminnan tuloksena syntyneen arkiston alkuperäinen eli sisäinen järjestys.</p><p> </p><p>Hollannissa arkistonhoitajien yhdistys julkaisi 1898 käsikirjan arkistojen järjestämisestä ja luetteloinnista (<i>Handleiding voor het Ordenen en Beschrijven van Archieven)</i> Siitä tuli hyvin nopeasti arkistoteorian ja arkistonhoitajien ”raamattu”. Teoksessa koottiin yhteen varsinkin Hollannissa provenienssiperiaatteesta saatuja kokemuksia. Käsikirjassa arkistoa luonnehdittiin orgaaniseksi kokonaisuudeksi, joka kasvaa, muotoutuu ja muuttuu kiinteiden sääntöjen mukaisesti. Siinäkin edellytettiin Preussin ohjesäännön tavoin, että provenienssi-periaatetta tulee soveltaa arkistoihin sekä ulkoisesti että sisäisesti. Kansainvälisessä arkistokonferenssissa Brysselissä 1910 vahvistettiin provenienssiperiaate hollantilaisten käsikirjassa esitetyin perustein yleiseksi arkistojen järjestely- ja luettelointiperiaatteeksi.</p><p> </p><p>Erityisesti Preussin ohjesäännön tiukkaa vaatimusta alkuperäisen eli sisäisen järjestyksen noudattamisesta ja tarvittaessa palauttamisesta on myöhemmässä kirjallisuudessa paljon arvosteltu. Periaatteen noudattaminen edellytyksenä on katsottu olevan se, että viraston kirjaamolla on ollut hyvä asiakirjojen rekisteröinti- ja arkistointijärjestelmä. Jatkuvien organisaatiomuutosten vuoksi alkuperäinen järjestys hämärtyy. Virastojen kirjaamojen ja arkistonhoidon tason katsotaan laskeneen 1800-luvun lopusta lähtien. Osittain tämä on johtunut hallinnon monimutkaistumisesta, osittain asiakirjamäärien kasvusta.Sisäisen järjestyksen tiukkaa soveltamista onkin ryhdytty kutsumaan termillä <i>Registraturprinzip </i>(engl. <i>registry principle</i>). Käyden keskustelun tuloksena termit <i>Provenienzprinzip</i> ja <i>Registraturprinzip</i> määritelläänkin Saksassa nykyään varsin väljästi. </p><p> </p><p> </p><p>

</p><p> </p>