Tuntemattomat ja tunnetut sotilaat: tekijyys ja dokumentaarisuus jatkosodan taisteluvalokuvissa.

Abstract

<p>Tutkielmassani olen käsitellyt TK-kuvaajien ja tavallisten rintamamiesten tekijyyttä ja heidän ottamiensa jatkosodan aikaisten kuviensa (kuvat 1–4) dokumentaarisuutta. Sotakuvan muotoutuminen näyttäytyy tutkielmassani monimuotoisena prosessina, johon osallistuu monia tekijöitä. Tekijöiden, ohjekäskyjen sekä kansan ja lehdistön odotusten summasta on syntynyt sotadokumentteja, jotka ovat suomalaisessa kuvastossa yllättävän vähän tutkittu kuvaryhmä. Tutkimusaineisto lähteineen on laaja ja yhdistää näkemyksiä kirjallisista historian- ja taiteentutkimuksen materiaaleista sekä kuva- että arkistoaineistoon.</p><p>Tekijyys on sotakuvasta puhuttaessa monimuotoinen ja liukuva käsite. Vastoin alun oletusta siitä, että käsittelyn kohteeksi asettuu vain kaksi tekijäryhmää, osoittautui tutkielmassani nopeasti vääräksi. TK-miesten ja rintamasotilaiden rinnalle nousi kuvien ja kuvatekstien kohdalla sensuuri sekä Päämaja, jotka tekijöinä tekijöiden takana ohjasivat valokuvaustoimintaa hieman vaihtelevalla vaikutusvoimalla. Rintamamiehet näyttäytyvät hiljaisina ja yksinäisinä tekijöinä, jotka satunnaisesti saattoivat moittiakin TK-kuvaajia ja kuvaustilanteissa harjoitettua lavastustoimintaa, mutta kuitenkin päätyä itse samanlaiseen toimintatapaan. Aineisto osoitti myös sen, että huolimatta sodan hektisyydestä kuvaajan voi silti sanoa subjektiivisena tekijänä ottavan subjektiivisella tallennusvälineellä – kameralla – kuvan samalla tiedostaen tai tiedostamatta tekemänsä valinnat esimerkiksi kuvan rajauksen suhteen.</p><p>Tekijännimen vaihdokset nousevat tutkielmassani yllättävän suurena ongelmana siinä keskustelussa, miten joudumme nykypäivänä lähestymään sotakuvamateriaalia. Siinä missä TK-kuva voi olla alkujaan rintamamiehen ottama, voi rintamamiehen henkilökohtaisen otoskansion kuva osoittautua useasti kopioiduksi TK-kuvaksi. Saksan ja Suomen näennäinen yhteistyö tuntuu loppuvan PK-komppanioiden mallin mukaisen TK-toiminnan organisoimisen jälkeen kilvoitteluksi ja suomalaisen valokuvaushenkilöstön haluun osoittaa paremmuuttaan mies-, kamera- ja resurssialivoimasta huolimatta. Tätä tavoitetta levitettiin kuvaajien keskuuteen myös ylhäältä päin. </p><p>Kuvien dokumentaarisuus tarkentuu tekijyyden ohella muuntautuvaksi ja monipuoliseksi. Tutkielmani alussa oletin, että kuvien lavastusten myötä niiden arvo dokumentteina olisi jopa alhaisempi silloin kun voidaan osoittaa, että otos on lavastettu (kuvat 1 ja 3). Nykytutkimus on hieman yllättäen hyväksynytkin täysin sen, että dokumentteja lavastetaan – dokumentaarisen kuvan järjestely kuvaajan mieleiseksi on ennemmin sääntö kuin poikkeus. Sovellettuani tutkielma-aiheeseeni myös materiaalia dokumentaarisen elokuvan tutkimuksesta, aiheiden väliltä löytyi mielenkiintoisia kiinnekohtia ja niiden soveltaminen sotakuvaan tuntui hyvin luonnolliselta ja vaivattomalta.</p>