Rangaistus ja tunnustus. Rikoksen tunnustamisen rangaistusteoreettiset, kriminaalipoliittiset ja lainopilliset perusteet

Abstract

Rikoksen tunnustamisen oikeuspoliittinen painoarvo ja sen huomioimisen taustalla olevat rangaistusteoreettiset perusteet ovat muuttuneet. Kyseinen muutos vaikuttaa niin lainsäädännön kuin lainkäytön tasoilla. Tämä havainnollistuu yhtäältä syyteneuvottelujärjestelmän omaksumisena ja toisaalta perinteisten tunnustussäännösten soveltamiskäytäntöjen muutoksena. Nähdäkseni kyseiset muutokset ovat samalla osa laajempaa kriminaalipoliittista, rangaistuksen käytön yleisiin tavoitteisiin liittyvää, kehityskaarta. Tunnustuksen huomioiminen ja sen taustaperusteet toisin sanoen ilmentävät seuraamusjärjestelmän taustalla olevia kriminaalipoliittisia, rangaistusteoreettisia ja rikosoikeusideologisia lähtö- sekä ongelmakohtia myös yleisemmällä tasolla.

Pääasiallisena tutkimustehtävänäni on ollut jäsentää tunnustuksen roolia seuraamusjärjestelmässä. Tarkoituksenani on ollut esittää, miksi, miten sekä minkälaisen tunnustuksen tulisi vaikuttaa rangaistuksen käyttöön liittyviin ratkaisuihin. Tutkimustehtäväni on samalla sisältänyt tavoitteen selvittää, mihin suuntaan kriminaalipoliittista tavoitteenasettelua, seuraamusjärjestelmän toimintaa ja käsityksiämme rangaistuksen käytön tehtävistä tulisi yleisellä tasolla viedä. Väitteeni mukaan seuraamusjärjestelmämme ja sen viimeaikaiset kehityspiirteet perustuvat keskeisesti utilitaristisiin lähtökohtiin. Käytännölliset tavoitteet ohjaavat rangaistuksen käyttöä – rangaistuksella on välineellinen merkitys näiden tavoitteiden toteuttamisessa. Tavoitteelliset näkökohdat näkyvät jopa lainkäytön tasolla tapauskohtaisen tarkoituksenmukaisuusharkinnan lisääntymisenä. Muutossuunta on kuitenkin paikoin ongelmallinen. Yksittäisissä tapauksissa tarkoituksenmukaiset ratkaisut eivät välttämättä muodosta laajemmasta mittakaavasta tarkasteltuna mielekästä systeemiä esimerkiksi yleispreventiomekanismin kannalta. Tämän ohella vaarana on se, että tapauskohtaisesti tarkoituksenmukainen ja tämän myötä mahdollisesti arvoneutraali rangaistuksen käyttö ei kohtele yksilöitä moraaliseen harkintaan kykenevinä subjekteina ja näin ollen päämäärinä sinänsä, mikä on ongelmallista ihmisarvon ja tätä määrittävän yksilöautonomian kunnioittamisen kannalta.

Väitän, että rangaistuksen tarkoitusperiä tulisi rikastuttaa nimenomaisella absoluuttisella velvollisuudella kohdella ihmisiä aina myös päämäärinä sinänsä siten, että kyseinen velvollisuus ei olisi alisteinen ja ainoastaan rajoittava rangaistuksen käytännöllisiin tehtäviin nähden. Toisin sanoen yksilöautonomian kunnioittamisen tulisi olla rangaistuksen absoluuttisesti velvoittava tarkoitusperä sellaisenaan, josta ei tulisi tinkiä muiden intressien (kuten kustannusnäkökohtien) niin vaatiessa. Rangaistuksen käytön tulisi toteuttaa käytännöllisiä intressejä yksilöiden ihmisarvoa kunnioittavalla tavalla, mikä edellyttää vetoamista yksilöiden sisäisiin motiiveihin pelkkien ulkoisten vaikuttimien hyödyntämisen sijaan.

Mainitut rangaistusteoreettiset ja kriminaalipoliittiset muutokset näkyvät tunnustuksen kohdalla muun ohella siten, että erityisesti syyteneuvottelusääntelyn voimaantulon myötä myös yleisten tunnustussäännösten tulkinta- ja soveltamiskäytännöistä on vaarassa tulla yleisellä tasolla varsin seuraushakuisia. Tunnustuslievennykset hahmotetaan samalla arvoneutraaleiksi, ulkoisiin vaikuttimiin nojautuviksi ohjausmekanismeiksi, mikä merkitsee riskiä rikoksentekijöiden välineellistämisestä. Muutossuunta ei ole väitteeni mukaan täysin optimaalinen. Rangaistusta tulisi lieventää myös lopulta tehottomaksi osoittautuvan edistämispyrkimyksen perusteella, mikäli rikoksentekijä on tunnustanut tekonsa siinä käsityksessä, että hänen tunnustuksensa tuottaisi prosessitaloudellisia säästöjä ja edistäisi asian selvittämistä sekä käsittelyä. Samalla huomionarvoista on kuitenkin se, että tunnustuksen merkitystä ei ole syytä sitoa ja typistää myöskään aikaisemmin käytettyihin tekijäsyyllisyysargumentteihin.

Tutkimuksessani muotoilemallani laajennetun suhteellisuuskäsityksen mukaisella tavalla jäsennettynä tunnustussääntely on yhteensovitettavissa nykyistä paremmin rankaisemisen (ja tästä seuraten tunnustussääntelyn itsensä) absoluuttisten ja relatiivisten tarkoitusperien kanssa. Systematisointiehdotukseni kaltaisella tavalla toteutettuna tunnustuksen huomioiminen edistää paremmin kummankin mainitun – toisistaan poikkeavan – premissin mukaisten ehtojen täyttämistä verrattuna siihen, että tunnustukseen ja tunnustaviin rikoksentekijöihin suhtauduttaisiin puhtaasti välineellistävästi. Tämän mukaisella tavalla myös rangaistuksen tarkoitusperät ylipäätänsä on syytä ymmärtää laajemmiksi kuin nykyinen utilitaristinen tendenssi vaikuttaa edellyttävän. Absoluuttiset sellaisenaan sitovat velvollisuudet ja perustelut palvelevat yleisesti ja yhtäläisesti kaikkia yksilöitä, jolloin niitä ei ole syytä rajata rangaistuksen käytöstä käytävän keskustelun ulkopuolelle.

<b>Punishment and Confession: The Penaltheoretical, Criminal-political, and Legal-dogmatic Fundaments of Confession of Crimes</b>

Confession of crimes has gained legal-political weight and the underlying theories of punishment behind provisions regarding confessions have changed. The change in question affects both the legislation and the application of the law. This is illustrated on the one hand by the adoption of the plea-bargaining system and on the other hand by a change in the application practices of traditional confession provisions. In my view, the shift in question reflects the broader developments of criminal policies related to the general goals of the use of punishment. In other words, consideration of confessions and its background principles embody the criminal-political, penal-theoretical, and criminal law ideological premises and their problems that underlie the sanctioning system on a more general level.

My main research task is to analyze the role of confession in the sanctioning system. My aim is to present why, how, and what kind of confession should affect punishing. Furthermore, my research task contains the goal of presenting in which direction the criminal-political goal setting, the operation of the sanction system and our understanding of the conditions of punishing should be taken on a general level.

I argue that our sanctioning system and its recent development features are based mainly on utilitarian premises. Practical goals guide the use of punishment - punishment has an instrumental role in the realization of these goals. Goal-oriented aspects can be seen even at the level of application of law as an increase in case-bycase expediency considerations. However, the mentioned development is partially problematic. Expedient decisions in individual cases do not necessarily form a functional system when viewed on a larger scale, for example from the point of view of general prevention mechanism. In addition to this, case-by-case expediency and thus possibly value-neutral use of punishment does not necessarily treat individuals as subjects capable of moral judgment and thus as ends in themselves, which is problematic in terms of respect for human dignity and the individual autonomy that determines this.

Therefore, I argue that the purposes of punishment should be enriched with an explicit and absolute duty to always treat people also as ends in themselves, so that this duty would not be subordinate and only limiting in relation to the utilitarian goals of punishment. In other words, respect for individual autonomy should be an absolute purpose of punishment as such, which ought not to be compromised even if other interests (such as economic considerations) should demand it. The use of punishment should fulfill utilitarian interests in a way that respects the human dignity of individuals, which requires appealing to the internal motives of individuals instead of relying only on the external motives.

The previously mentioned changes in theories of punishment and criminal policy can be seen to affect confession provisions in multiple ways. Especially after the adoption of the plea-bargaining regulations, the interpretation and application practices of general confession provisions are in danger of becoming quite consequence-seeking on a general level. At the same time, confession-based reductions of punishment are perceived as value-neutral control mechanisms that rely merely on external motives, which accentuates the risk of instrumentalizing offenders. I argue that this is not justifiable. Punishments should also be reduced on the basis of confessions that ultimately turn out to be ineffective, if the offender has confessed under the impression that his confession could produce economic savings and further the investigation and processing of the case. At the same time, however, it is worth noting that there is no reason to tie the significance of confessions to the previously used offender centric arguments.

Structured in accordance with the notion of extended proportionality that I formulate in my research, confession regulation can be seen to be compatible with the absolute and relative purposes of punishment (and, consequently, the absolute and relative purposes of the confession regulation itself). When implemented according to my systematization proposal, considerations of confessions contribute to the fulfillment of both mentioned premises. Hence, confessions and confessing offenders should not be treated in a purely instrumental way. Furthermore, the purposes of punishment in general should be understood broader than the current utilitarian tendency seems to require. Obligations and justifications that are binding as such serve all individuals universally and equally, which is why they should be included to the discussion on the use of punishment.