Kaukaisen rauhan puolesta – Rauhanvälitys Vuoristo-Karabahin konfliktissa vuosina 1992–1996 suomalaisen diplomatian silmin
Ylä-Peräinen, Tiia (2022-12-07)
Kaukaisen rauhan puolesta – Rauhanvälitys Vuoristo-Karabahin konfliktissa vuosina 1992–1996 suomalaisen diplomatian silmin
(07.12.2022)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202301255834
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202301255834
Tiivistelmä
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisten diplomaattien näkemyksiä Vuoristo-Karabahin konfliktin rauhanvälityksestä vuosina 1992–1996. Tarkoituksena on selvittää, millaiset lähtökohdat rauhanvälityksellä oli suomalaisten silmissä, millaisista asioista konfliktista ja osapuolista ylipäätään raportoitiin sekä millainen merkitys toiminnalla oli sekä Suomelle itselleen että rauhanprosessille.
Vuoristo-Karabah on yksi monista Etelä-Kaukasian konfliktialueista, jolle ei tähän päivään mennessä ole solmittu pysyvää rauhaa. Etyjin puitteissa toimiva Minskin ryhmä on toiminut Armenian ja Azerbaidžanin välillä Vuoristo-Karabahin konfliktin rauhanvälittäjänä vuodesta 1992 asti. Suomi toimi prosessissa toisena puheenjohtajamaana Venäjän kanssa vuosina 1995 ja 1996.
Tutkimuksessa analysoidaan ulkoministeriön arkistolähteitä vuosilta 1992–1996 koskien Armeniaa ja Azerbaidžania. Lisäksi on haastateltu kahta Suomen puheenjohtajuusryhmässä toiminutta diplomaattia. Tutkimuksessa on käytetty temaattista analyysia, jonka avulla aineistosta on tunnistettu rauhanvälitykseen liitetyt lähtökohdat. Ensimmäinen niistä on konfliktin erityispiirteet, jotka sen historia, osapuolten politiikka ja intressit sekä alueen kehitys muodostavat. Toiseksi suomaiset korostivat Etyjin roolia rauhanvälittäjänä, sekä viittasivat omiin vahvuuksiin ja heikkouksiin toimia prosessissa. Yhteistyö Venäjän kanssa nousi esiin kolmantena lähtökohtana rauhanvälitykselle. Eri maiden alueellisten intressit korostuivat tutkimuksessa myös yhtenä lähtökohtana. Viimeisenä teemana suomalaiset viittasivat ylipäätään konfliktin mahdollisuuksiin ratketa.
Raporttien ja haastattelujen perusteella kävi ilmi, että Suomi ei etukäteen juurikaan tuntenut aluetta, minkä takia sekä konfliktista että osapuolista pyrittiin luomaan kokonaiskuvaa koko raportoinnin ajan. Suomen motiivit ryhtyä rauhanvälitystehtävään liittyivät erityisesti Venäjän kanssa tehtävään yhteistyöhön ja Venäjän ulkopolitiikan tarkkailuun. Rauhanvälittäjänä toimiminen ja rauhan edistäminen sopivat lisäksi laajempaan käsitykseen Suomen ulkopolitiikasta, vaikka
rauhanvälitys nousi virallisesti sen osaksi vasta 15 vuotta myöhemmin. Toimiminen VuoristoKarabahin rauhanvälittäjänä voidaan nähdä yhtenä ensimmäisinä askelina tässä kehityksessä. Itse Vuoristo-Karabahin konfliktin suomalaiset näkivät 1990-luvulla vaikeana ja toistaiseksi ratkeamattomana, mikä on osoittautunut oikeaksi myös nykypäivän valossa.
Vuoristo-Karabah on yksi monista Etelä-Kaukasian konfliktialueista, jolle ei tähän päivään mennessä ole solmittu pysyvää rauhaa. Etyjin puitteissa toimiva Minskin ryhmä on toiminut Armenian ja Azerbaidžanin välillä Vuoristo-Karabahin konfliktin rauhanvälittäjänä vuodesta 1992 asti. Suomi toimi prosessissa toisena puheenjohtajamaana Venäjän kanssa vuosina 1995 ja 1996.
Tutkimuksessa analysoidaan ulkoministeriön arkistolähteitä vuosilta 1992–1996 koskien Armeniaa ja Azerbaidžania. Lisäksi on haastateltu kahta Suomen puheenjohtajuusryhmässä toiminutta diplomaattia. Tutkimuksessa on käytetty temaattista analyysia, jonka avulla aineistosta on tunnistettu rauhanvälitykseen liitetyt lähtökohdat. Ensimmäinen niistä on konfliktin erityispiirteet, jotka sen historia, osapuolten politiikka ja intressit sekä alueen kehitys muodostavat. Toiseksi suomaiset korostivat Etyjin roolia rauhanvälittäjänä, sekä viittasivat omiin vahvuuksiin ja heikkouksiin toimia prosessissa. Yhteistyö Venäjän kanssa nousi esiin kolmantena lähtökohtana rauhanvälitykselle. Eri maiden alueellisten intressit korostuivat tutkimuksessa myös yhtenä lähtökohtana. Viimeisenä teemana suomalaiset viittasivat ylipäätään konfliktin mahdollisuuksiin ratketa.
Raporttien ja haastattelujen perusteella kävi ilmi, että Suomi ei etukäteen juurikaan tuntenut aluetta, minkä takia sekä konfliktista että osapuolista pyrittiin luomaan kokonaiskuvaa koko raportoinnin ajan. Suomen motiivit ryhtyä rauhanvälitystehtävään liittyivät erityisesti Venäjän kanssa tehtävään yhteistyöhön ja Venäjän ulkopolitiikan tarkkailuun. Rauhanvälittäjänä toimiminen ja rauhan edistäminen sopivat lisäksi laajempaan käsitykseen Suomen ulkopolitiikasta, vaikka
rauhanvälitys nousi virallisesti sen osaksi vasta 15 vuotta myöhemmin. Toimiminen VuoristoKarabahin rauhanvälittäjänä voidaan nähdä yhtenä ensimmäisinä askelina tässä kehityksessä. Itse Vuoristo-Karabahin konfliktin suomalaiset näkivät 1990-luvulla vaikeana ja toistaiseksi ratkeamattomana, mikä on osoittautunut oikeaksi myös nykypäivän valossa.