Vapaus, tasa-arvo ja veljeys — mutta missä järjestyksessä? Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät dystooppisena fiktiona
Björkell, Rasmus (2023-11-24)
Vapaus, tasa-arvo ja veljeys — mutta missä järjestyksessä? Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät dystooppisena fiktiona
(24.11.2023)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20231129149959
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20231129149959
Tiivistelmä
Tarkastelen tutkielmassani Jussi Valtosen romaania He eivät tiedä mitä tekevät (2014) dystooppisena fiktiona. Finlandia-palkittu romaani ilmestyi keskellä 2010-luvun kovinta dystopiabuumia. Siitä asti kriitikot ja tutkijat ovat varauksetta luonnehtineet romaanin eri aspekteja dystooppisiksi, mutta varoneet silti kutsumasta sitä genren edustajaksi. Pohdin tutkielmassani, mistä ilmiössä on kyse. Tutkimuskysymykseni onkin, millaista dystooppista fiktiota He eivät tiedä mitä tekevät on.
Tutkielmani edustaa kontekstualisoivaa genretutkimusta. Hahmottelen alkuun Saija Isomaan johtaman dystopiaprojektin (2015–2019) tekemän työn pohjalta, millainen lajityypillinen, 2010-luvun kotimainen nykydystopia on, etenkin muotonsa ja sisältönsä osalta. Tätä hahmotelmaa vasten vertaan Valtosen romaania. Vertailu osoittaa, että romaanin suhde lajityypilliseen nykydystopiaan on ennen kaikkea ironinen, joskaan ei koomisella, vaan traagisella tavalla. Kun nykydystopioissa erilaiset pakkovaltioihin johtavat katastrofit tulevat ymmärretyiksi yksilönvapauden menettämisestä käsin, kääntää He eivät tiedä mitä tekevät asetelman ylösalaisin kuvaamalla kehityskulun, jossa yksilönvapauden ehdoton ensisijaistaminen näyttäytyy itsessään katastrofina, joka voisi pahimmillaan johtaa pakkovaltioon. Dystooppisena fiktiona Valtosen romaani siis jakaa lajityypillisten nykydystopioiden huolen tulevasta, mutta suhtautuu kriittisesti tapaan, jolla huoli niissä ilmaistaan, eli kyseenalaistamatta yksilönvapaudelle annettua ensisijaisen tärkeää asemaa.
Dystooppisen fiktion genrekonventioita muuntelemalla romaani tulee avanneeksi itse genreä ja sen konventioita paljon laajemman yhteiskunnallisen kontekstin, joka ulottuu aina liberalismin juurille asti. Tulkintani mukaan romaanista välittyvä yhteiskuntakritiikki palaa Ranskan vallankumouksesta tuttuun mottoon ”vapaus, tasa-arvo ja veljeys”, ja suorittaa sen perinpohjaisen uudelleenarvioinnin. Tulkintani tukena käytän mottoon perehtyneen filosofi Joseph Almogin (2017) ajatuksia. Valtosen romaanista välittyvä radikaali ratkaisu on kääntää motto uuteen uskoon siten, että totutun eli vapautta suosivan tärkeysjärjestyksen sijaan veljeys saakin ensisijaisen aseman suhteessa muihin. Tämä valinta joko vapauden tai veljeyden ensisijaistamisen välillä ratkaisee lopulta sen, miten romaanin kuvaamalle dystooppiselle kehityskululle käy.
Tulkintani mukaan romaani käsittelee mottoa ensisijaisesti päähenkilöidensä kautta: yhdysvaltalaisen Joen kautta käsitellään vapautta, suomalaisen Alinan kautta tasa-arvoa ja heidän lapsensa Samuelin kautta, jotakin heitä kaikkia syvästi yhdistävää eli veljeyttä. Kukin päähenkilöistä ajautuu vuorollaan tilanteeseen, jossa joutuu tekemään valinnan — tietoisesti tai tiedostamatta — vapauden tai veljeyden ensisijaistamisen välillä. Valinta on usein vapaus ja seuraukset kohtalokkaat, vaikka he ovatkin tarkoittaneet hyvää. Näin päähenkilöt päätyvät romaanin nimen mukaisesti tilanteisiin, joissa he eivät tiedä, mitä tekevät.
He eivät tiedä mitä tekevät muodostaa siis kokonaisuuden, jota läpäisee nimeä myöten traaginen ironia. Se näkyy niin henkilöhahmojen kuvauksessa ja juonessa kuin siinä, miten romaani suhtautuu dystooppisena fiktiona lajitovereihinsa. Romaanin kuvaama dystooppinen kehityskulku varoittaakin viime kädessä kuvaamiensa yhteiskuntien lisäksi edustamaansa genreä siitä, ettei se lajityypillisessä suhtautumisessaan yksilönvapauteen välttämättä tiedä, mitä tekee.
Tutkielmani edustaa kontekstualisoivaa genretutkimusta. Hahmottelen alkuun Saija Isomaan johtaman dystopiaprojektin (2015–2019) tekemän työn pohjalta, millainen lajityypillinen, 2010-luvun kotimainen nykydystopia on, etenkin muotonsa ja sisältönsä osalta. Tätä hahmotelmaa vasten vertaan Valtosen romaania. Vertailu osoittaa, että romaanin suhde lajityypilliseen nykydystopiaan on ennen kaikkea ironinen, joskaan ei koomisella, vaan traagisella tavalla. Kun nykydystopioissa erilaiset pakkovaltioihin johtavat katastrofit tulevat ymmärretyiksi yksilönvapauden menettämisestä käsin, kääntää He eivät tiedä mitä tekevät asetelman ylösalaisin kuvaamalla kehityskulun, jossa yksilönvapauden ehdoton ensisijaistaminen näyttäytyy itsessään katastrofina, joka voisi pahimmillaan johtaa pakkovaltioon. Dystooppisena fiktiona Valtosen romaani siis jakaa lajityypillisten nykydystopioiden huolen tulevasta, mutta suhtautuu kriittisesti tapaan, jolla huoli niissä ilmaistaan, eli kyseenalaistamatta yksilönvapaudelle annettua ensisijaisen tärkeää asemaa.
Dystooppisen fiktion genrekonventioita muuntelemalla romaani tulee avanneeksi itse genreä ja sen konventioita paljon laajemman yhteiskunnallisen kontekstin, joka ulottuu aina liberalismin juurille asti. Tulkintani mukaan romaanista välittyvä yhteiskuntakritiikki palaa Ranskan vallankumouksesta tuttuun mottoon ”vapaus, tasa-arvo ja veljeys”, ja suorittaa sen perinpohjaisen uudelleenarvioinnin. Tulkintani tukena käytän mottoon perehtyneen filosofi Joseph Almogin (2017) ajatuksia. Valtosen romaanista välittyvä radikaali ratkaisu on kääntää motto uuteen uskoon siten, että totutun eli vapautta suosivan tärkeysjärjestyksen sijaan veljeys saakin ensisijaisen aseman suhteessa muihin. Tämä valinta joko vapauden tai veljeyden ensisijaistamisen välillä ratkaisee lopulta sen, miten romaanin kuvaamalle dystooppiselle kehityskululle käy.
Tulkintani mukaan romaani käsittelee mottoa ensisijaisesti päähenkilöidensä kautta: yhdysvaltalaisen Joen kautta käsitellään vapautta, suomalaisen Alinan kautta tasa-arvoa ja heidän lapsensa Samuelin kautta, jotakin heitä kaikkia syvästi yhdistävää eli veljeyttä. Kukin päähenkilöistä ajautuu vuorollaan tilanteeseen, jossa joutuu tekemään valinnan — tietoisesti tai tiedostamatta — vapauden tai veljeyden ensisijaistamisen välillä. Valinta on usein vapaus ja seuraukset kohtalokkaat, vaikka he ovatkin tarkoittaneet hyvää. Näin päähenkilöt päätyvät romaanin nimen mukaisesti tilanteisiin, joissa he eivät tiedä, mitä tekevät.
He eivät tiedä mitä tekevät muodostaa siis kokonaisuuden, jota läpäisee nimeä myöten traaginen ironia. Se näkyy niin henkilöhahmojen kuvauksessa ja juonessa kuin siinä, miten romaani suhtautuu dystooppisena fiktiona lajitovereihinsa. Romaanin kuvaama dystooppinen kehityskulku varoittaakin viime kädessä kuvaamiensa yhteiskuntien lisäksi edustamaansa genreä siitä, ettei se lajityypillisessä suhtautumisessaan yksilönvapauteen välttämättä tiedä, mitä tekee.