Street Scuffles and Court Conflicts : Communication, honour, and violence in medieval Nottingham, 1322–1336
Rantamäki, Valtteri (2023-11-01)
Street Scuffles and Court Conflicts : Communication, honour, and violence in medieval Nottingham, 1322–1336
(01.11.2023)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20231129149917
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20231129149917
Tiivistelmä
This thesis investigates the usage of the local borough or town court, and the usage of violence in resolving conflicts in the town of Nottingham over the period 1322–1336 using the borough court rolls as its main source. In examining the wording and details of specific cases from the rolls, I find that violent trespasses and usage of the court can be paralleled as similar, if not completely identical tools for both restoring lost honour and communicating with the local community. Among these communicative tools are the monetary demands plaintiffs made and the forms that physical violence took. In addition, my findings show that trends in both violent crime and court cases in Nottingham reflect the uncertain but definitively present gender and class divisions within the town, as appears typical for medieval English towns. Additionally, a short examination of animal–related incidents in the rolls finds that while animals were generally seen from a purely economic standpoint, their treatment had some parallels with the way human servants were discussed in the source. Siinä missä nykyaikana yksilöiden välinen väkivalta ja laki nähdään vahvasti toistensa vastakohtina, keskiajalla asia ei aina ollut näin, vaan nämä kaksi ilmiötä toimivat molemmat osana erimielisyyksien ratkaisun ja kunnian puolustamisen yhteiskunnallista järjestelmää. Tutkiakseni tätä tutkin Pohjois-Englannin Nottinghamin kaupungin kaupunkioikeuden oikeusasiakirjoja.
Alaluvussa 1.1. käyn läpi ajan kontekstin. Nottingham oli 1300-luvulla pienehkö kaupunki, joka silti onnistui hankkimaan itselleen monia etuoikeuksia, varsinkin lain puolella. Keskiajan Englannissa oli monia eri oikeusistuimia, ja kaupunkioikeudet, kuten se, jota tutkin, olivat paikallisille usein paras lain areena kanteita varten, sillä ne olivat useimmiten nopeampia kuin muut ja niitä pyöritti paikallinen yhteisö.
Alaluvussa 1.2. huomioin, että tutkimusta Englannin kaupunkioikeuksista on tehty jonkin verran rajallisesti, sillä ne olivat usein hyvin yksilöllisiä, joten yhden kaupungin oikeuden tunteminen ei aina auta toisten kaupunkien kanssa. Tästä huolimatta tutkimuskirjallisuutta on terve määrä; oikeuden ja väkivallan tutkimukseen tärkeimmät ovat olleet Hannah Skodan Medieval Violence Physical Brutality in Northern France, 1270–1330 (2013) sekä Richard Goddardin ja Teresa Phippsin toimittama kokoelma Town Courts and Urban Society in Late Medieval England, 1250–1500 (2019). Lisäksi itse kaupungin tutkimukseen Trevor Fouldsin kirjoittamat osiot kirjassa A Centenary History of Nottingham (1997) on ollut erittäin arvokas.
Alaluvussa 1.3. käsittelen itse lähdemateriaalia. Tutkimani oikeusasiakirjat ovat käännetty latinasta englantiin Trevor Fouldsin ja J.B. Hughesin toimesta, ja ne kirjaavat muistiin kaupunkioikeuden istuntoja ja niissä tehtyjä päätöksiä, useimmiten hyvin lyhyesti, mikä tekee niiden tutkimisesta ajoittain haastavaa. Tutkimukseni rajoittuu vuosiin 1322–1336 laajalti lähteen liittyvien käytännön syistä: vuotta 1322 edeltävät sivut ovat hyvin sirpaleisia, ja vuoden 1336 jälkeen lähde lakkaa kokonaan vuoteen 1351 asti. Vuoden 1336 jälkeisten sivujen käyttö näin laajentaisi tutkimukseni kokoa massiivisesti, sillä 1340-luvun lopun musta surma vaikutti keskiajan Eurooppaan erittäin laajasti ja vahvasti.
Käsittelyluvussa 2.1. tutkin oikeusistuinta itsessään. Vaikka Nottinghamin kaupunkioikeudessa kaikki kanteet tulivat kansalaisilta, oikeusistuin itsessään oli silti aktiivinen toimija oikeusjutuissa omilla motiiveillaan ja haasteillaan. Molempien asianomaisten saaminen oikeuden eteen oli usein haaste, sillä asukkailla oli oikeus jättää kutsu huomiotta kolme kertaa, ja senkin jälkeen, jos he maksoivat 3 penniä jokaisesta kutsusta. Tämä ei ollut merkityksetön määrä rahaa, sillä se saattoi olla jopa kahden päivän palkka kaupungissa asuvalle työläiselle. Syytettyjen paikalle hakeminen fyysisesti oli mahdollista mutta harvinaista. Valamiehet olivat joskus myös yhteistyöhaluttomia, mikä aiheutti vaivaa istuimelle.
Oikeusistuimelle tärkeimmät päämäärät olivat rahan hankkiminen ja oikeudenmukaisen hallinnon osoittaminen. Rahan hankkiminen näkyy selkeästi niissä monissa maksuissa, joita oikeuden käyttäminen vaati, mutta usein myös päätöksissä; tilanteissa, joissa molemmat osapuolet olivat syyllisiä johonkin rikokseen, molempia sakotettiin, ja muun muassa väärän syytöksen uhrit eivät koskaan näytä saaneen rahallisia korvauksia. Oikeudenmukaisuuden osoittaminen taas onnistui erityisesti kaupungin vankilan käytöllä vakavien rikosten yhteydessä ja ainakin kerran myös ulkopuoliseen auktoriteettiin vetoavan oikeudellisen perusteen hylkäämisessä.
Alaluvussa 2.2. taas mietin oikeusistuinta sen asiakkaiden näkökulmasta. Miksi kaupungin asukkaat sitten veivät asioita oikeuden eteen niin usein kuin he tekivät? Rahallinen hyöty selittää ehkä vähän, mutta ei sen enempää, sillä ne rahat, joita kanteen tekijät saivat, olivat usein jopa alempia kuin ne maksut, jotka piti tehdä saadakseen oikeusjuttu oikeussaliin asti. Paljon tärkeämpi selitys löytyy kunnian puolelta, sillä oikeussalin julkisuus merkitsi sitä, että siellä ratkaistut jutut usein kantautuivat koko kaupungin tietoon. Siksi voitto oikeudessa antoi palauttaa kunnian, jota jokin loukkaus tai pahoinpitely oli vahingoittanut ja parhaimmassa tapauksessa saada koko riidan ratkaistua.
Yksi keskeinen huomioni on se, että kanteen tekijöiden rahavaatimukset ovat miltei aina paljon oikeasti maksettuja sakkoja korkeammat: 20 shillinkiä, eli 240 penniä, on vaadituista määristä yleisin ja on käytössä hyvin erilaisissa ja eri vakavuuden rikoksissa. Suurimmillaan jopa 40 % yhtenä vuotena mainituista rahavaatimuksista olivat 20 shillinkiä. Näitä vaatimuksia ei odotettukaan täytettävän, vaan niiden tarkoituksena oli kertoa yhteisölle, miten vahvasti kantajaa oli hänen mielestään loukattu, joten ne olivat tärkeä osa oikeussalia kommunikaation välineenä. Näin oletettavasti suuremmat summat kielivät suuremmasta loukkauksen tunteesta. Huomasin myös tutkimuksessani, että summat alkoivat kasvamaan vuodesta 1330 eteenpäin, mutta en onnistunut löytämään tälle syytä.
Toinen tärkeä osa tätä kommunikaatiota oli itse rikoksen kuvaus oikeussalissa, joka oli usein vahvasti fiktiivinen. Tästä huolimatta oikeusistuin ei vaikuta antaneen kantajien poiketa totuudesta täysin vapaasti; tarinan kerronta oli sallittua, mutta todistettavien tosiasioiden muuttaminen meni liian pitkälle. Tästä huolimatta asiakirjoissa näkyy ajoittain selkeästi hyvin tarkat sanavalinnat, esimerkiksi jonkun taloon sisään astumista tunkeiluna kuvailu.
Alaluvussa 3.1. taas käsittelen väkivaltaa suoraan. Toinen tapa Nottinghamin asukkaalle palauttaa kunniansa oli käyttää väkivaltaa itse. Koska monet oikeusjutut kuvaavat tällaista väkivaltaa, sopivat ne hyvin myös sen tutkimiseen, vaikkakin väkivallan vakavuus on jossain määrin rajallinen, muun muassa raiskaus- ja murhajuttuja ei lähteestä löydy, sillä ne kuuluivat muiden oikeusistuimien toimivaltaan.
Fyysisen väkivallan ohella herjat ja maineen tahraaminen olivat yleisiä aseita tällaisissa riidoissa. Herjat olivat useimmiten vahvasti sukupuolittuneita, miesten kohdalla hyökättiin usein heidän ammattiosaamisensa kimppuun, kun taas naisilla heidän seksuaalisen eheytensä oli yleensä kohteena. Vaikka kunnia oli tärkeä osa keskiaikaista elämää, se vaihteli paljon sukupuolen ja miehillä yhteiskuntaluokan välillä. Herjat toimivat myös kommunikaation välineenä; ne kertoivat yhteisölle, miksi hyökkäys oli tehty, ja ne toimivat näin myös fyysisen hyökkäyksen ohessa. Muita kommunikatiivisia piirteitä fyysisessä väkivallassa olivat sen tekopaikka ja mahdollisesti ruumiinosa, jota pahoinpideltiin: esimerkiksi kasvojen vahingoittaminen oli vahvasti symbolista.
Tämän kommunikaation vuoksi moni pahoinpitely tapahtui päivällä hyvin julkisessa paikassa, useimmiten torilla tai kadulla. Tavernoissa väkivalta oli muiden tutkijoiden mukaan melko yleistä, mutta omasta lähteestäni en löytänyt viitteitä tähän, mikä saattaa tarkoittaa, että se harvemmin johti oikeustoimenpiteisiin. Kaikessa väkivallassa ei silti ollut tällaista kommunikatiivista puolta, jonka tunnistaa erityisesti siitä, että osa hyökkäyksistä tapahtui yöllä ja kodeissa. Osassa näistäkin saattoi olla kunnia motivaationa, mutta ne eivät näyttäydy yhtä legitiimeinä kuin julkisemmat teot.
Alaluku 3.2. keskittyy sukupuoleen ja yhteiskuntaluokkaan. Sukupuoli ja sosiaalinen status vaikutti myös fyysiseen väkivaltaan. Kaupungeissa, kuten myös Nottinghamissa, näiden väliset rajat olivat häilyvämpiä kuin muualla keskiajan Euroopassa; naiset ja miehet, esimerkiksi, yleensä harvemmin viettivät aikaa samoissa tiloissa kodin ulkopuolella, mutta kaupungeissa sitä tapahtui pakostakin. Naisten asema kaupungeissa oli muutenkin usein vapaampi kuin muualla, liikkuvuuden lisäksi he usein pystyivät hoitamaan omat taloudelliset asiat laajemmin ja näkyvät usein myös oikeuden asiakirjoissa sekä syyttäjinä että syytettyinä.
Kaupunkien vapaammasta ilmapiiristä riippumatta fyysinen väkivalta oli usein ryhmien kuten sukupuolten ja ammattien sisäistä. Vain noin neljäs kaikista pahoinpitelyistä oli sukupuolten välisiä; kaikissa muissa osapuolten sukupuoli oli sama. Herjoissa tätä sukupuolirajaa ei näy yhtä selkeästi. Ammattien kohdalla tätä on vaikeampi tulkita tarkemmin, sillä sukunimet eivät aina kerro ammattia, ja riitapukareista useimmiten asiakirjat kertovat vain nimen.
Keskiajan Englannin lain ja sukupuolen kontekstin tärkeä osa on coverture-niminen lakikäytäntö. Sen mukaan naimisissa olevat naiset eivät olleet itsenäisiä toimijoita, vaan muodostivat yksikön aviomiehensä kanssa. Teresa Phipps on aiemmin tutkinut coverturen ilmenemistä juuri keskiajan Nottinghamin oikeusasiakirjoissa laajemmalta ajalta, ja oma tutkimukseni on pitkälti samaa mieltä hänen löytöjensä kanssa: käytäntöä sovellettiin vaihtelevasti. Välillä naiset pystyivät toimimaan oikeussalissa melko vapaasti, kun taas välillä rikos, jossa osapuolet ovat kaksi naista, esitettiin heidän aviomiesten välisenä riitana.
Samankaltainen lakiomituisuus näkyy palvelijoiden statuksessa. Muutamaan otteeseen rikkaammat kaupunkilaiset haastoivat ihmisiä oikeuteen heidän palvelijoidensa vahingoittamisesta, nähden esimerkiksi viikon menetetyn työn heidän taloudellisena tappionansa, ja samoin työnantajia syytettiin heidän palvelijoidensa rikoksista. Palvelijat työnantajiensa työvälineinä ei kuitenkaan ollut yhtenäinen käytäntö. Palvelijat ja työnantajat kuvattiin joskus erillisinä syytettyinä ja välillä ihmiset, jotka yhdessä oikeusjutussa nimettiin palvelijoiksi, kuvattiin muualla toimivan täysin itsenäisesti sekä oikeussalissa että sen ulkopuolella.
Lopulta alaluvussa 3.3. mietin eläinten asemaa tässä kontekstissa. Eläimet olivat myös tärkeä osa keskiajan elämää, joten ne esiintyivät myös Nottinghamin oikeuden asiakirjoissa sekä uhreina että rikoksen tekijöinä. Useimmiten eläimet esiintyvät tilanteissa, joissa ihmiset väittivät jonkun muun omistaman eläimen laiduntaneen heidän maallaan, mutta myös dramaattisempaa väkivaltaa löytyy, varsinkin eläinten tappamista ja eläinten hyökkäyksiä ihmisten kimppuun. Kiinnostavaa on, että joissakin kohdissa eläimistä puhuttiin kuin henkilön omistamasta tavarasta, mutta toisissa kohdissa ne rinnastuivat vahvasti ihmispalvelijoihin; kun hevonen joutui lepäämään vammojen vuoksi, se kerrottiin melkein samoin sanoihin kuin jos sama olisi tapahtunut palvelijalle.
Muu tutkimus myös tukee tätä kaksipuolista näkemystä. Eläimiä kohdeltiin keskiajalla hyvin eri tavoilla sekä lajien välillä että lajien sisällä. Hevoset ja koirat vaikuttavat olleen erityisen tärkeitä, mutta koiria esimerkiksi sekä haudattiin että syötettiin muille koirille; jotkut olivat tärkeitä kumppaneita, kun taas toiset pitkälti hyötytavaraa.
Loppuluvussa totean, että näiden kaikkien teemojen kautta Nottinghamin oikeusistuin oli tärkeä osa kaupungin asukkaiden elämää. Vaikka sillä oli omat päämääränsä, pitkälti oikeuden toiminta kuvasti kaupungin laajempaa toimintaa ja kulttuurinormeja. Siten se toimii erinomaisena lähteenä tavallisten ihmisten elämän tarkasteluun. Toisaalta yksittäisten merkintöjen lyhyys tekee tilanteiden kokonaiskuvan hahmottamisesta usein haastavaa. Tulevaisuutta varten laajempi määrällinen tutkimus voisi olla hedelmällinen lähestymistapa, mutta tähän työhön se olisi vaatinut liikaa aikaa ja vaivaa.
Väkivalta ja oikeusistuin taas esiintyvät selkeästi toisiinsa kytköksissä olevina; molemmat olivat työkaluja riitojen ratkaisemiseksi ja voittamiseksi, sekä yhteisön kanssa kommunikoimiseksi. Molemmilla metodeilla oli sekä omat riskinsä että kielensä, joilla kommunikoida omat tunteet ja mielipiteet. Kummankin käyttö oli useimmiten yhteiskunnallisen harmonian kannalta hyväksyttävää, mutta väärinkäyttö ja liiallisuuksiin meno olivat myös yleisiä tapahtumia. Lisäksi oma sukupuoli ja paikka yhteiskunnassa vaikutti paljon siihen, millainen rajapinta itsellä oli sekä väkivaltaan, oikeussaliin että siihen kunniakulttuuriin, jota varten molempia käytettiin.
Alaluvussa 1.1. käyn läpi ajan kontekstin. Nottingham oli 1300-luvulla pienehkö kaupunki, joka silti onnistui hankkimaan itselleen monia etuoikeuksia, varsinkin lain puolella. Keskiajan Englannissa oli monia eri oikeusistuimia, ja kaupunkioikeudet, kuten se, jota tutkin, olivat paikallisille usein paras lain areena kanteita varten, sillä ne olivat useimmiten nopeampia kuin muut ja niitä pyöritti paikallinen yhteisö.
Alaluvussa 1.2. huomioin, että tutkimusta Englannin kaupunkioikeuksista on tehty jonkin verran rajallisesti, sillä ne olivat usein hyvin yksilöllisiä, joten yhden kaupungin oikeuden tunteminen ei aina auta toisten kaupunkien kanssa. Tästä huolimatta tutkimuskirjallisuutta on terve määrä; oikeuden ja väkivallan tutkimukseen tärkeimmät ovat olleet Hannah Skodan Medieval Violence Physical Brutality in Northern France, 1270–1330 (2013) sekä Richard Goddardin ja Teresa Phippsin toimittama kokoelma Town Courts and Urban Society in Late Medieval England, 1250–1500 (2019). Lisäksi itse kaupungin tutkimukseen Trevor Fouldsin kirjoittamat osiot kirjassa A Centenary History of Nottingham (1997) on ollut erittäin arvokas.
Alaluvussa 1.3. käsittelen itse lähdemateriaalia. Tutkimani oikeusasiakirjat ovat käännetty latinasta englantiin Trevor Fouldsin ja J.B. Hughesin toimesta, ja ne kirjaavat muistiin kaupunkioikeuden istuntoja ja niissä tehtyjä päätöksiä, useimmiten hyvin lyhyesti, mikä tekee niiden tutkimisesta ajoittain haastavaa. Tutkimukseni rajoittuu vuosiin 1322–1336 laajalti lähteen liittyvien käytännön syistä: vuotta 1322 edeltävät sivut ovat hyvin sirpaleisia, ja vuoden 1336 jälkeen lähde lakkaa kokonaan vuoteen 1351 asti. Vuoden 1336 jälkeisten sivujen käyttö näin laajentaisi tutkimukseni kokoa massiivisesti, sillä 1340-luvun lopun musta surma vaikutti keskiajan Eurooppaan erittäin laajasti ja vahvasti.
Käsittelyluvussa 2.1. tutkin oikeusistuinta itsessään. Vaikka Nottinghamin kaupunkioikeudessa kaikki kanteet tulivat kansalaisilta, oikeusistuin itsessään oli silti aktiivinen toimija oikeusjutuissa omilla motiiveillaan ja haasteillaan. Molempien asianomaisten saaminen oikeuden eteen oli usein haaste, sillä asukkailla oli oikeus jättää kutsu huomiotta kolme kertaa, ja senkin jälkeen, jos he maksoivat 3 penniä jokaisesta kutsusta. Tämä ei ollut merkityksetön määrä rahaa, sillä se saattoi olla jopa kahden päivän palkka kaupungissa asuvalle työläiselle. Syytettyjen paikalle hakeminen fyysisesti oli mahdollista mutta harvinaista. Valamiehet olivat joskus myös yhteistyöhaluttomia, mikä aiheutti vaivaa istuimelle.
Oikeusistuimelle tärkeimmät päämäärät olivat rahan hankkiminen ja oikeudenmukaisen hallinnon osoittaminen. Rahan hankkiminen näkyy selkeästi niissä monissa maksuissa, joita oikeuden käyttäminen vaati, mutta usein myös päätöksissä; tilanteissa, joissa molemmat osapuolet olivat syyllisiä johonkin rikokseen, molempia sakotettiin, ja muun muassa väärän syytöksen uhrit eivät koskaan näytä saaneen rahallisia korvauksia. Oikeudenmukaisuuden osoittaminen taas onnistui erityisesti kaupungin vankilan käytöllä vakavien rikosten yhteydessä ja ainakin kerran myös ulkopuoliseen auktoriteettiin vetoavan oikeudellisen perusteen hylkäämisessä.
Alaluvussa 2.2. taas mietin oikeusistuinta sen asiakkaiden näkökulmasta. Miksi kaupungin asukkaat sitten veivät asioita oikeuden eteen niin usein kuin he tekivät? Rahallinen hyöty selittää ehkä vähän, mutta ei sen enempää, sillä ne rahat, joita kanteen tekijät saivat, olivat usein jopa alempia kuin ne maksut, jotka piti tehdä saadakseen oikeusjuttu oikeussaliin asti. Paljon tärkeämpi selitys löytyy kunnian puolelta, sillä oikeussalin julkisuus merkitsi sitä, että siellä ratkaistut jutut usein kantautuivat koko kaupungin tietoon. Siksi voitto oikeudessa antoi palauttaa kunnian, jota jokin loukkaus tai pahoinpitely oli vahingoittanut ja parhaimmassa tapauksessa saada koko riidan ratkaistua.
Yksi keskeinen huomioni on se, että kanteen tekijöiden rahavaatimukset ovat miltei aina paljon oikeasti maksettuja sakkoja korkeammat: 20 shillinkiä, eli 240 penniä, on vaadituista määristä yleisin ja on käytössä hyvin erilaisissa ja eri vakavuuden rikoksissa. Suurimmillaan jopa 40 % yhtenä vuotena mainituista rahavaatimuksista olivat 20 shillinkiä. Näitä vaatimuksia ei odotettukaan täytettävän, vaan niiden tarkoituksena oli kertoa yhteisölle, miten vahvasti kantajaa oli hänen mielestään loukattu, joten ne olivat tärkeä osa oikeussalia kommunikaation välineenä. Näin oletettavasti suuremmat summat kielivät suuremmasta loukkauksen tunteesta. Huomasin myös tutkimuksessani, että summat alkoivat kasvamaan vuodesta 1330 eteenpäin, mutta en onnistunut löytämään tälle syytä.
Toinen tärkeä osa tätä kommunikaatiota oli itse rikoksen kuvaus oikeussalissa, joka oli usein vahvasti fiktiivinen. Tästä huolimatta oikeusistuin ei vaikuta antaneen kantajien poiketa totuudesta täysin vapaasti; tarinan kerronta oli sallittua, mutta todistettavien tosiasioiden muuttaminen meni liian pitkälle. Tästä huolimatta asiakirjoissa näkyy ajoittain selkeästi hyvin tarkat sanavalinnat, esimerkiksi jonkun taloon sisään astumista tunkeiluna kuvailu.
Alaluvussa 3.1. taas käsittelen väkivaltaa suoraan. Toinen tapa Nottinghamin asukkaalle palauttaa kunniansa oli käyttää väkivaltaa itse. Koska monet oikeusjutut kuvaavat tällaista väkivaltaa, sopivat ne hyvin myös sen tutkimiseen, vaikkakin väkivallan vakavuus on jossain määrin rajallinen, muun muassa raiskaus- ja murhajuttuja ei lähteestä löydy, sillä ne kuuluivat muiden oikeusistuimien toimivaltaan.
Fyysisen väkivallan ohella herjat ja maineen tahraaminen olivat yleisiä aseita tällaisissa riidoissa. Herjat olivat useimmiten vahvasti sukupuolittuneita, miesten kohdalla hyökättiin usein heidän ammattiosaamisensa kimppuun, kun taas naisilla heidän seksuaalisen eheytensä oli yleensä kohteena. Vaikka kunnia oli tärkeä osa keskiaikaista elämää, se vaihteli paljon sukupuolen ja miehillä yhteiskuntaluokan välillä. Herjat toimivat myös kommunikaation välineenä; ne kertoivat yhteisölle, miksi hyökkäys oli tehty, ja ne toimivat näin myös fyysisen hyökkäyksen ohessa. Muita kommunikatiivisia piirteitä fyysisessä väkivallassa olivat sen tekopaikka ja mahdollisesti ruumiinosa, jota pahoinpideltiin: esimerkiksi kasvojen vahingoittaminen oli vahvasti symbolista.
Tämän kommunikaation vuoksi moni pahoinpitely tapahtui päivällä hyvin julkisessa paikassa, useimmiten torilla tai kadulla. Tavernoissa väkivalta oli muiden tutkijoiden mukaan melko yleistä, mutta omasta lähteestäni en löytänyt viitteitä tähän, mikä saattaa tarkoittaa, että se harvemmin johti oikeustoimenpiteisiin. Kaikessa väkivallassa ei silti ollut tällaista kommunikatiivista puolta, jonka tunnistaa erityisesti siitä, että osa hyökkäyksistä tapahtui yöllä ja kodeissa. Osassa näistäkin saattoi olla kunnia motivaationa, mutta ne eivät näyttäydy yhtä legitiimeinä kuin julkisemmat teot.
Alaluku 3.2. keskittyy sukupuoleen ja yhteiskuntaluokkaan. Sukupuoli ja sosiaalinen status vaikutti myös fyysiseen väkivaltaan. Kaupungeissa, kuten myös Nottinghamissa, näiden väliset rajat olivat häilyvämpiä kuin muualla keskiajan Euroopassa; naiset ja miehet, esimerkiksi, yleensä harvemmin viettivät aikaa samoissa tiloissa kodin ulkopuolella, mutta kaupungeissa sitä tapahtui pakostakin. Naisten asema kaupungeissa oli muutenkin usein vapaampi kuin muualla, liikkuvuuden lisäksi he usein pystyivät hoitamaan omat taloudelliset asiat laajemmin ja näkyvät usein myös oikeuden asiakirjoissa sekä syyttäjinä että syytettyinä.
Kaupunkien vapaammasta ilmapiiristä riippumatta fyysinen väkivalta oli usein ryhmien kuten sukupuolten ja ammattien sisäistä. Vain noin neljäs kaikista pahoinpitelyistä oli sukupuolten välisiä; kaikissa muissa osapuolten sukupuoli oli sama. Herjoissa tätä sukupuolirajaa ei näy yhtä selkeästi. Ammattien kohdalla tätä on vaikeampi tulkita tarkemmin, sillä sukunimet eivät aina kerro ammattia, ja riitapukareista useimmiten asiakirjat kertovat vain nimen.
Keskiajan Englannin lain ja sukupuolen kontekstin tärkeä osa on coverture-niminen lakikäytäntö. Sen mukaan naimisissa olevat naiset eivät olleet itsenäisiä toimijoita, vaan muodostivat yksikön aviomiehensä kanssa. Teresa Phipps on aiemmin tutkinut coverturen ilmenemistä juuri keskiajan Nottinghamin oikeusasiakirjoissa laajemmalta ajalta, ja oma tutkimukseni on pitkälti samaa mieltä hänen löytöjensä kanssa: käytäntöä sovellettiin vaihtelevasti. Välillä naiset pystyivät toimimaan oikeussalissa melko vapaasti, kun taas välillä rikos, jossa osapuolet ovat kaksi naista, esitettiin heidän aviomiesten välisenä riitana.
Samankaltainen lakiomituisuus näkyy palvelijoiden statuksessa. Muutamaan otteeseen rikkaammat kaupunkilaiset haastoivat ihmisiä oikeuteen heidän palvelijoidensa vahingoittamisesta, nähden esimerkiksi viikon menetetyn työn heidän taloudellisena tappionansa, ja samoin työnantajia syytettiin heidän palvelijoidensa rikoksista. Palvelijat työnantajiensa työvälineinä ei kuitenkaan ollut yhtenäinen käytäntö. Palvelijat ja työnantajat kuvattiin joskus erillisinä syytettyinä ja välillä ihmiset, jotka yhdessä oikeusjutussa nimettiin palvelijoiksi, kuvattiin muualla toimivan täysin itsenäisesti sekä oikeussalissa että sen ulkopuolella.
Lopulta alaluvussa 3.3. mietin eläinten asemaa tässä kontekstissa. Eläimet olivat myös tärkeä osa keskiajan elämää, joten ne esiintyivät myös Nottinghamin oikeuden asiakirjoissa sekä uhreina että rikoksen tekijöinä. Useimmiten eläimet esiintyvät tilanteissa, joissa ihmiset väittivät jonkun muun omistaman eläimen laiduntaneen heidän maallaan, mutta myös dramaattisempaa väkivaltaa löytyy, varsinkin eläinten tappamista ja eläinten hyökkäyksiä ihmisten kimppuun. Kiinnostavaa on, että joissakin kohdissa eläimistä puhuttiin kuin henkilön omistamasta tavarasta, mutta toisissa kohdissa ne rinnastuivat vahvasti ihmispalvelijoihin; kun hevonen joutui lepäämään vammojen vuoksi, se kerrottiin melkein samoin sanoihin kuin jos sama olisi tapahtunut palvelijalle.
Muu tutkimus myös tukee tätä kaksipuolista näkemystä. Eläimiä kohdeltiin keskiajalla hyvin eri tavoilla sekä lajien välillä että lajien sisällä. Hevoset ja koirat vaikuttavat olleen erityisen tärkeitä, mutta koiria esimerkiksi sekä haudattiin että syötettiin muille koirille; jotkut olivat tärkeitä kumppaneita, kun taas toiset pitkälti hyötytavaraa.
Loppuluvussa totean, että näiden kaikkien teemojen kautta Nottinghamin oikeusistuin oli tärkeä osa kaupungin asukkaiden elämää. Vaikka sillä oli omat päämääränsä, pitkälti oikeuden toiminta kuvasti kaupungin laajempaa toimintaa ja kulttuurinormeja. Siten se toimii erinomaisena lähteenä tavallisten ihmisten elämän tarkasteluun. Toisaalta yksittäisten merkintöjen lyhyys tekee tilanteiden kokonaiskuvan hahmottamisesta usein haastavaa. Tulevaisuutta varten laajempi määrällinen tutkimus voisi olla hedelmällinen lähestymistapa, mutta tähän työhön se olisi vaatinut liikaa aikaa ja vaivaa.
Väkivalta ja oikeusistuin taas esiintyvät selkeästi toisiinsa kytköksissä olevina; molemmat olivat työkaluja riitojen ratkaisemiseksi ja voittamiseksi, sekä yhteisön kanssa kommunikoimiseksi. Molemmilla metodeilla oli sekä omat riskinsä että kielensä, joilla kommunikoida omat tunteet ja mielipiteet. Kummankin käyttö oli useimmiten yhteiskunnallisen harmonian kannalta hyväksyttävää, mutta väärinkäyttö ja liiallisuuksiin meno olivat myös yleisiä tapahtumia. Lisäksi oma sukupuoli ja paikka yhteiskunnassa vaikutti paljon siihen, millainen rajapinta itsellä oli sekä väkivaltaan, oikeussaliin että siihen kunniakulttuuriin, jota varten molempia käytettiin.