Selkärangattomien eläinten jäänteet kosteikkoarkeologisella Humppila Järvensuo 1 -kohteella
Haukiluoto, Venla (2023-11-21)
Selkärangattomien eläinten jäänteet kosteikkoarkeologisella Humppila Järvensuo 1 -kohteella
(21.11.2023)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202401183371
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202401183371
Tiivistelmä
Arkeologiassa tutkitaan ihmisen menneisyyttä hyödyntäen esinelöytöjen lisäksi myös eliöiden jäänteitä, kuten kasvien siemeniä ja siitepölyjä sekä ihmisten ja eläinten luita. Tutkimuksessa voidaan hyödyntää myös selkärangattomien eläinten, kuten hyönteisten, jäänteitä. Selkärangatonjäänteiden tutkimus on kuitenkin ollut arkeologisessa yhteydessä hyvin marginaalista niin Suomessa kuin kansainvälisestikin.
Tässä opinnäytteessä tutkin selkärangattomien eläinten jäänteiden esiintyvyyttä ja säilymistä kivikautiselta Humppilan Järvensuo 1 -kohteelta Kanta-Hämeestä. Kohde sijaitsee kuivatetun Rautajärven etelärannalla, jonka vettyneet ja hapettomat kerrostumat tarjoavat erinomaiset olosuhteet orgaanisen materiaalin säilymiselle. Tutkimuksessa eroteltiin vuoden 2020 kaivauksilla järjestelmällisesti kerätyistä maanäytteistä selkärangatonjäänteet mikroskoopin avulla. Tunnistetuista jäänteistä laadittiin taksoniluettelo, jonka avulla Rautajärven ympäristönmuutosta tarkasteltiin 5000 vuotta kattavasta aikasarjasta arkeobiologian metodein.
Tutkielmani tarkoituksena oli selvittää 1) mitä selkärangattomien osia Järvensuolla on säilynyt, 2) onko samoja taksoneita havaittavissa aineiston eri näytteissä, 3) eroaako laatimani taksoniluettelo kohteen 1980-luvun havainnoista sekä 4) selvittää selkärangatonjäännetutkimuksen hyödynnettävyyttä arkeologisessa ja biologisessa viitekehyksessä.
Aineistosta havaittiin, että akvaattisten selkärangatontaksonien määrä on runsaimmillaan Rautajärven vanhimmassa vaiheessa (6000–4000 eaa.) ja niiden määrä vähenee rannan soistuessa ja kasvaessa umpeen siten, ettei niitä havaita enää nuorimmissa näytteissä (2000–1500 eaa.). Arkeologisten sedimenttinäytteiden tarkka analyysi osoitti, että kohteen vettyneissä oloissa oli säilynyt runsas selkärangattomien subfossiiliaineisto, jollaisia tulisi hyödyntää enemmän myös jatkossa arkeologisissa tutkimuksissa. Määritykseen liittyi haasteita fragmentoituneiden jäänteiden ja suuren lajimäärän takia. Jatkossa DNA-menetelmillä voitaisiin saada varmuus tässä tutkimuksessa määrittämättä jääneistä selkärangatonjäänteistä.
Tässä opinnäytteessä tutkin selkärangattomien eläinten jäänteiden esiintyvyyttä ja säilymistä kivikautiselta Humppilan Järvensuo 1 -kohteelta Kanta-Hämeestä. Kohde sijaitsee kuivatetun Rautajärven etelärannalla, jonka vettyneet ja hapettomat kerrostumat tarjoavat erinomaiset olosuhteet orgaanisen materiaalin säilymiselle. Tutkimuksessa eroteltiin vuoden 2020 kaivauksilla järjestelmällisesti kerätyistä maanäytteistä selkärangatonjäänteet mikroskoopin avulla. Tunnistetuista jäänteistä laadittiin taksoniluettelo, jonka avulla Rautajärven ympäristönmuutosta tarkasteltiin 5000 vuotta kattavasta aikasarjasta arkeobiologian metodein.
Tutkielmani tarkoituksena oli selvittää 1) mitä selkärangattomien osia Järvensuolla on säilynyt, 2) onko samoja taksoneita havaittavissa aineiston eri näytteissä, 3) eroaako laatimani taksoniluettelo kohteen 1980-luvun havainnoista sekä 4) selvittää selkärangatonjäännetutkimuksen hyödynnettävyyttä arkeologisessa ja biologisessa viitekehyksessä.
Aineistosta havaittiin, että akvaattisten selkärangatontaksonien määrä on runsaimmillaan Rautajärven vanhimmassa vaiheessa (6000–4000 eaa.) ja niiden määrä vähenee rannan soistuessa ja kasvaessa umpeen siten, ettei niitä havaita enää nuorimmissa näytteissä (2000–1500 eaa.). Arkeologisten sedimenttinäytteiden tarkka analyysi osoitti, että kohteen vettyneissä oloissa oli säilynyt runsas selkärangattomien subfossiiliaineisto, jollaisia tulisi hyödyntää enemmän myös jatkossa arkeologisissa tutkimuksissa. Määritykseen liittyi haasteita fragmentoituneiden jäänteiden ja suuren lajimäärän takia. Jatkossa DNA-menetelmillä voitaisiin saada varmuus tässä tutkimuksessa määrittämättä jääneistä selkärangatonjäänteistä.