Opettajaopiskelijoiden opetustyylit ja vuorovaikutus juniorivalmennuksessa

Abstract

Sosiaalisella vuorovaikutuksella on keskeinen rooli urheilussa valmentajien ja valmennettavien välillä. Valmentaminen lasten ja nuorten parissa on moniulotteista kasvattamista ja valmentajan rooli kasvattajana ulottuu myös urheilullisten intressien ulkopuolelle. Juniorivalmennuksessa on keskeistä, millä tavalla valmentaja tietojaan välittää, jotta valmennettavat pystyisivät sisäistämään parhaiten tavoitteiksi annettuja asioita. Erilaiset opetustyylit antavat valmentajalle mahdollisuuden hyödyntää vaihtoehtoisia tapoja välittää tietoa valmennettaville.

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin opettajaopiskelijoiden käyttämiä opetustyylejä sekä heidän vuorovaikutustaan valmennettavien kanssa junioriurheiluympäristöissä. Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, millaisia opetustyylejä juniorivalmentajat käyttävät sekä millaista heidän vuorovaikutuksensa laatu oli valmennuksessa. Tutkimuksen tavoitteena oli antaa lisätietoa opettajankoulutustaustaisten juniorivalmentajien toiminnasta, jotta tietoisuus valmentajien vuorovaikutuskeinoista ja opetustyyleistä lisääntyisi. Tutkimusaineisto kerättiin havainnoimalla ja haastattelemalla. Havainnointi suoritettiin hyödyntämällä CLASS-havainnointimenetelmää sekä Mosstonin ja Ashworthin opetustyylien kirjoa. Tutkimuksen kohteena olivat juniorivalmentajat, joilla oli taustallaan pedagogisia kasvatustieteen kandidaatin tai maisterin opintoja. Tutkimuksessa havainnoitiin kymmenen juniorivalmentajan harjoituksia ja lisäksi havainnointeja täydennettiin haastatteluiden avulla. Havainnointeja tehtiin yhteensä kymmenen ja haastatteluja tehtiin yhteensä kuusi. Tutkimuksessa havainnoitujen valmentajien valmennettavat olivat iältään 6–15-vuotiaita.

Opetustyyleistä juniorivalmentajat käyttivät eniten valmentajajohtoista komentotyyliä, jonka osuus käytetyistä opetustyyleistä oli 34 prosenttia. Vuorovaikutus oli pääosin myönteistä, mutta kielteisenkin ilmapiirin havaintoja tehtiin muutamia. Valmentajat käyttivät esimerkiksi jonkin verran rangaistuksia hallintakeinoina. Sensitiivinen, ongelmiin puuttuva vuorovaikutus näkyi etenkin nuorimpien valmennettavien harjoituksissa. Tuotteliaisuuden alaluokassa oppimisajan käyttäminen koettiin pääosin hyvin maksimoiduksi. Siirtymät koettiin kaikissa harjoituksissa sujuviksi ja valmentajat ennakoivat tulevia harjoitteita esimerkiksi valmistelemalla harjoitusalueita. Ohjauksen muodoista käytettiin eniten sanallisia ohjeita ja omaa esimerkkiä, mutta ohjausmuotojen määrä vaihteli paljon eri valmentajien välillä. Kun havainnoitiin palautteen laatua, valmentajat käyttivät monipuolisia keinoja saadakseen valmennettavat onnistumaan toiminnassaan. Uutta tietoa valmentajien koettiin antavan valmennettaville vähän. Kielen käyttämisen alaluokassa tutkittu keskustelujen yleisyys oli pääosin vähäistä, mutta valmentajat kuitenkin käyttivät puheessaan reilusti avoimia kysymyksiä. Haastattelut vastasivat pääosin havainnoinneista saatuja tuloksia. Lähes kaikki valmentajat kokivat, että opettajankoulutuksesta on ollut heille valmennuksellista hyötyä.

Tuloksia voidaan pitää luotettavina, sillä ne ovat pääosin linjassa aiempien tutkimusten kanssa. Valmentajien tulisi kiinnittää enemmän huomiota kielteisen ilmapiirin välttämiseen, tuotteliaisuuteen, uuden tiedon antamiseen ja keskustelujen yleisyyteen, jotta valmennus olisi mahdollisimman laadukasta ja monipuolista. Valmentajien tulisi saada tarvittaessa lisätietoa erilaisista opetusmenetelmistä ja vuorovaikutuksesta, jotta he voisivat kehittyä valmentajina. Näin voitaisiin varmistaa, että oppiminen olisi tehokasta ja jokaisella olisi mahdollisuus myönteisiin liikuntakokemuksiin. Tämän tutkimuksen tulosten avulla valmentajilla on mahdollisuus reflektoida omaa valmentamistaan ja keskittää huomiota käytettyihin opetustyyleihin ja vuorovaikutuskeinoihin.