Työnantajan korvausvastuu työsopimuslain vastaisesta henkilöperusteisesta irtisanomisesta syntyneestä aineettomasta vahingosta
Heikkilä, Toni (2024-04-11)
Työnantajan korvausvastuu työsopimuslain vastaisesta henkilöperusteisesta irtisanomisesta syntyneestä aineettomasta vahingosta
Heikkilä, Toni
(11.04.2024)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024041618138
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024041618138
Tiivistelmä
Tämän notaarityön aiheena on työnantajan korvausvastuu työsopimuslain vastaisesta henkilöperusteisesta irtisanomisesta aiheutuneesta aineettomasta vahingosta. Tutkielmassa käsitellään myös aineellista vahinkoa, mutta keskitytään pääasiassa aineettoman vahingon korvaamiseen liittyviin kysymyksiin. Tutkimuskysymykset ovat: 1) Miten työsopimuslain vastaisesta irtisanomisesta maksettava korvaus jakautuu aineellisen ja aineettoman vahingon perusteella maksettavaan korvaukseen? 2) Miten työsopimuslain perusteella henkilöperusteisesta irtisanomisesta maksettava korvaus istuu vahingonkorvausoikeuden systematiikkaan ja vertautuu vahingonkorvauslain perusteella maksettavien korvausten tasoon? 3) Miten työsopimuslain perusteella maksettava irtisanomiskorvaus yhteensovitetaan työttömyystukien sekä muiden lakien perusteella saatavien korvausten kanssa ja millaisia ongelmia tähän liittyy?
Tutkielmassa perehdytään lain esitöiden ja oikeuskirjallisuuden avulla siihen, milloin, miten ja miksi työsopimuslain henkilöperusteista irtisanomista koskeva korvausvastuu on saanut nykyisen muotonsa. Siinä käydään läpi työsopimuslain kehitysvaiheita 1970-luvulta nykypäivään ja analysoidaan niitä kehityskulkuja, jotka ovat johtaneet nykyisenlaiseen lainsäädäntöön. Tutkielmassa on siis mukana myös oikeushistoriallista näkökulmaa. Tutkielma selvittää lainopillisin keinoin vastauksia esitettyihin tutkimuskysymyksiin. Oikeuskirjallisuuteen ja lain esitöihin nojaten selvitetään voimassa olevan oikeuden sisältöä ja muodostetaan kokonaiskuva tutkimusaiheesta sekä siihen liittyvistä relevanteista oikeudellisista kysymyksistä. Lainopin avulla tehtyjen havaintojen pohjalta esitetään de lege ferenda -kannanottoja eli ehdotuksia siitä, miten voimassa olevaa lainsäädäntöä voisi tulevaisuudessa kehittää.
Ensimmäinen tutkimustulos on se, että lainsäätäjä on tietoisesti irrottautunut täyden korvauksen periaatteesta ja mahdollistanut syntynyttä vahinkoa suuremman korvauksen tuomitsemisen. Tämä näkyy siinä, että lainvastaisesta henkilöperustaisesta irtisanomisesta tuomittava vähimmäiskorvaus on kolmen kuukauden palkkaa vastaava summa riippumatta siitä, onko aineellista vahinkoa syntynyt. Toinen tutkimustulos on se, että työsopimuslain vastaisesta henkilöperusteisesta irtisanomisesta aiheutuneesta aineettomasta vahingosta on mahdollista saada huomattavan suuria korvauksia verrattuna vahingonkorvauslain perusteella samansuuruisesta aineettomasta vahingosta tuomittaviin korvauksiin. Tämä asettaa vahinkoa kärsineet eri asemaan sen mukaan, onko vahinko syntynyt työsuhteessa vai sen ulkopuolella. Kolmantena havaintona on se, että tuomioistuimilta puuttuva velvollisuus eritellä aineellisesta ja aineettomasta vahingosta maksettava korvaus aiheuttaa haasteita irtisanomiskorvauksen yhteensovittamisessa työttömyystukiin sekä muiden lakien perusteella maksettuihin korvauksiin. Erittelyvelvollisuuden puuttuminen aiheuttaa myös sen, ettei aineettomasta vahingosta tuomittavan korvauksen mittaamista kuukausipalkassa tai sen verokohtelua voida muuttaa.
Tutkielman johtopäätöksissä esitetäänkin, että erittelyvelvollisuuden kirjaaminen lakiin selkeyttäisi siihen jääneitä ristiriitaisuuksia, yhtenäistäisi oikeuskäytäntöä ja helpottaisi aineettoman vahingon korvaamiseen liittyvien epäjohdonmukaisuuksien kriittistä tarkastelua.
Tutkielmassa perehdytään lain esitöiden ja oikeuskirjallisuuden avulla siihen, milloin, miten ja miksi työsopimuslain henkilöperusteista irtisanomista koskeva korvausvastuu on saanut nykyisen muotonsa. Siinä käydään läpi työsopimuslain kehitysvaiheita 1970-luvulta nykypäivään ja analysoidaan niitä kehityskulkuja, jotka ovat johtaneet nykyisenlaiseen lainsäädäntöön. Tutkielmassa on siis mukana myös oikeushistoriallista näkökulmaa. Tutkielma selvittää lainopillisin keinoin vastauksia esitettyihin tutkimuskysymyksiin. Oikeuskirjallisuuteen ja lain esitöihin nojaten selvitetään voimassa olevan oikeuden sisältöä ja muodostetaan kokonaiskuva tutkimusaiheesta sekä siihen liittyvistä relevanteista oikeudellisista kysymyksistä. Lainopin avulla tehtyjen havaintojen pohjalta esitetään de lege ferenda -kannanottoja eli ehdotuksia siitä, miten voimassa olevaa lainsäädäntöä voisi tulevaisuudessa kehittää.
Ensimmäinen tutkimustulos on se, että lainsäätäjä on tietoisesti irrottautunut täyden korvauksen periaatteesta ja mahdollistanut syntynyttä vahinkoa suuremman korvauksen tuomitsemisen. Tämä näkyy siinä, että lainvastaisesta henkilöperustaisesta irtisanomisesta tuomittava vähimmäiskorvaus on kolmen kuukauden palkkaa vastaava summa riippumatta siitä, onko aineellista vahinkoa syntynyt. Toinen tutkimustulos on se, että työsopimuslain vastaisesta henkilöperusteisesta irtisanomisesta aiheutuneesta aineettomasta vahingosta on mahdollista saada huomattavan suuria korvauksia verrattuna vahingonkorvauslain perusteella samansuuruisesta aineettomasta vahingosta tuomittaviin korvauksiin. Tämä asettaa vahinkoa kärsineet eri asemaan sen mukaan, onko vahinko syntynyt työsuhteessa vai sen ulkopuolella. Kolmantena havaintona on se, että tuomioistuimilta puuttuva velvollisuus eritellä aineellisesta ja aineettomasta vahingosta maksettava korvaus aiheuttaa haasteita irtisanomiskorvauksen yhteensovittamisessa työttömyystukiin sekä muiden lakien perusteella maksettuihin korvauksiin. Erittelyvelvollisuuden puuttuminen aiheuttaa myös sen, ettei aineettomasta vahingosta tuomittavan korvauksen mittaamista kuukausipalkassa tai sen verokohtelua voida muuttaa.
Tutkielman johtopäätöksissä esitetäänkin, että erittelyvelvollisuuden kirjaaminen lakiin selkeyttäisi siihen jääneitä ristiriitaisuuksia, yhtenäistäisi oikeuskäytäntöä ja helpottaisi aineettoman vahingon korvaamiseen liittyvien epäjohdonmukaisuuksien kriittistä tarkastelua.