Polioviruksen diagnostiikka
Saario, Eveliina (2024-05-02)
Polioviruksen diagnostiikka
(02.05.2024)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024050325582
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024050325582
Tiivistelmä
Poliovirus on enteroviruksiin kuuluva vaipaton RNA-virus. Polioviruksesta on kolmea serotyyppiä, joista vain yhtä villityyppiä eli WP1 esiintyy edelleen. Tämän lisäksi polioviruksesta on olemassa suullisesta rokotteesta johtuva polioviruksen tyyppi. Vaikka polio onkin melkein saatu hävitettyä maailmasta, niin nämä kaksi tyyppiä voivat kuitenkin levitä, jos niitä ei diagnosoida tarpeeksi nopeasti. TkK-tutkielman tarkoituksena oli tehdä kirjallisuuskatsaus polioviruksen diagnostiikasta.
Poliovirusta diagnosoidaan eri tavoin. Yleensä poliovirusta aletaan epäillä vasta halvausoireista, joiden perusteella potilas ohjataan lisäkokeisiin. Ainut WHO:n viralliseksi hyväksymä diagnosointitapa on viljellä poliovirusta potilaalta otetusta uloste- tai nielunäytteestä ja, sitten sekvensoida perimä. Potilaalta otetaan myös seerumi- ja selkäydinnestenäytteet, joista seurataan muutosta PV1- ja PV3-vasta-aineiden määrissä.
Poliovirusta on mahdollista diagnosoida myös ilman virusviljelyä eristämällä RNA suoraan näytteestä. Tähän on käytetty sanger-sekvensointia tai nanopore-sekvensointia. Molemmat näistä menetelmistä olisivat nopeampia kuin virusviljelyä käyttävä menetelmä. Virusviljelystä luopuminen nopeuttaisi diagnosointia.
Polioviruksen esiintyvyyttä ympäristössä ja jätevedessä seurataan ottamalla näytteitä ja analysoimalla näytteiden polioviruspitoisuutta. Tällä pyritään ehkäisemään poliovirustartuntoja ennen kuin yhtään halvaustapausta ilmaantuu alueella.
Polioviruksen diagnosointi perustuu tällä hetkellä vain virusviljelyyn, joka on aikaa vievä prosessi, eikä siksi kovin hyvä keino poliovirustapausten nopeaan vähenemiseen. Poliovirusdiagnostiikkaa tulisi kehittää nopeammaksi, jolloin pystyttäisiin estämään tartuntojen leviäminen ja näin hävittämään polio maailmasta.
Poliovirusta diagnosoidaan eri tavoin. Yleensä poliovirusta aletaan epäillä vasta halvausoireista, joiden perusteella potilas ohjataan lisäkokeisiin. Ainut WHO:n viralliseksi hyväksymä diagnosointitapa on viljellä poliovirusta potilaalta otetusta uloste- tai nielunäytteestä ja, sitten sekvensoida perimä. Potilaalta otetaan myös seerumi- ja selkäydinnestenäytteet, joista seurataan muutosta PV1- ja PV3-vasta-aineiden määrissä.
Poliovirusta on mahdollista diagnosoida myös ilman virusviljelyä eristämällä RNA suoraan näytteestä. Tähän on käytetty sanger-sekvensointia tai nanopore-sekvensointia. Molemmat näistä menetelmistä olisivat nopeampia kuin virusviljelyä käyttävä menetelmä. Virusviljelystä luopuminen nopeuttaisi diagnosointia.
Polioviruksen esiintyvyyttä ympäristössä ja jätevedessä seurataan ottamalla näytteitä ja analysoimalla näytteiden polioviruspitoisuutta. Tällä pyritään ehkäisemään poliovirustartuntoja ennen kuin yhtään halvaustapausta ilmaantuu alueella.
Polioviruksen diagnosointi perustuu tällä hetkellä vain virusviljelyyn, joka on aikaa vievä prosessi, eikä siksi kovin hyvä keino poliovirustapausten nopeaan vähenemiseen. Poliovirusdiagnostiikkaa tulisi kehittää nopeammaksi, jolloin pystyttäisiin estämään tartuntojen leviäminen ja näin hävittämään polio maailmasta.