Dispositioefekti sijoittajien päätöksenteossa : Erot institutionaalisten sijoittajien ja yksityissijoittajien välillä

Abstract

Perinteisen neoklassisen taloustieteen teorian mukaan rahoitusmarkkinoiden osapuolien oletetaan olevan rationaalisia omaa hyötyään maksimoivia toimijoita. Neoklassista teoriaa haastamaan syntyi käyttäytymistaloustiede, kun huomattiin etteivät kaikki markkinatoimijat noudata teorian oletuksia. Käyttäytymistaloustiede on tunnistanut markkinaosapuolien toiminnassa useita anomalioita, joista yksi on dispositioefekti. Rationaalisen sijoittajan tulisi myydä portfoliossaan olevat tappiolliset sijoitukset keskimäärin nopeammin kuin voitolliset sijoitukset, sillä voitoista joudutaan yleensä maksamaan veroa ja tappiot voidaan vähentää verotuksessa. Lisäksi tappiollisten osakkeiden kurssikehityksen on huomattu olevan jatkossakin voitollisten osakkeiden kurssikehitystä huonompi. Dispositioefekti tarkoittaa rationaalisen käyttäytymisen vastaista käytöstä, jossa tappiollisia sijoituksia pidetään portfoliossa pidempään ja myydään voitolla olevat sijoitukset nopeammin. Se laskee tutkitusti osakemarkkinoilta saatavia tuottoja ja huonontaa markkinoiden likviditeettiä. Institutionaalisia sijoittajia pidetään yleensä rationaalisempina ja näin ollen vähemmän taipuvaisina optimaalisesta poikkeavalle sijoituskäyttäytymiselle kuin yksityissijoittajia. Tutkielman tavoitteena on tutkia ovatko institutionaaliset sijoittajat yhtä alttiita dispositioefektille, kuin yksityissijoittajat ja mistä mahdolliset erot näiden ryhmien välillä johtuvat. Dispositioefektin teoriaa taustoitetaan esittelemällä tutkimuksia, jotka johtivat käsitteen kehittämiseen 1980-luvulla. Tutkielmassa käsitellään myös dispositioefektin tutkimusta yksityissijoittajien ja institutionaalisten sijoittajien joukossa. Lisäksi etsitään tutkimuskirjallisuudessa esitettyjä syitä eroihin dispositioefektin esiintymissä näiden ryhmien välillä. Tutkielmassa tarkasteltujen tutkimusten perusteella dispositioefektiä ilmenee, sekä institutionaalisten että yksityissijoittajien joukossa, mutta se on selvästi yleisempää yksityissijoittajilla. Siihen miksi institutionaaliset sijoittajat eivät näytä olevan yhtä alttiita dispositioefektille, kirjallisuudessa esitellään neljä mahdollista syytä: verotuksen motivoima myyntikäyttäytyminen, näyteikkunaefekti, liiallinen itseluottamus, sekä kokemus ja suurempi tiedon määrä. Verotuksen motivoima myyntikäyttäytyminen johtaa rahaston myymään tappiollisia osakkeitaan rahastosijoittajan verotaakkaa pienentääkseen. Näyteikkunaefekti tarkoittaa rahaston pyrkimystä saada portfolionsa näyttämään mahdollisimman houkuttelevalta sijoittajille ja se johtaa rahaston myymään tappiollisia osakkeitaan erityisesti vuoden loppua kohti. Liiallinen itseluottamus voi johtaa henkilön uskomaan olevansa ylivoimainen sijoittamisessa ja voivansa vaikuttaa markkinahintoihin. Se johtaa dispositioefektin vastaiseen käyttäytymiseen, kun voitolla olevia positioita ei myydä niiden menestyessä hyvin ja tappiolliset positiot myydään nopeasti. Kokemus ja suurempi tiedon määrä on tutkielman tutkimuksissa eniten esiintynyt selitys. Kokemuksen ja tiedon myötä sijoittaja käyttäytyy rationaalisemmin ja osaa välttää dispositioefektin mukaista käyttäytymistä paremmin.