Epäsiveellisten julkaisujen vastustajat : Naisten ja lasten kauppaan verrattava vitsaus kansainvälisissä sopimuksissa 1910 ja 1923 sekä Suomen eduskunnassa 1925-1956

Abstract

Epäsiveellisten julkaisujen levitys oli Suomessa kielletty ainakin vuodesta 1889 asti, mikä kertonee jo tuolloin torjuvista asenteista niitä kohtaan. Pariisissa solmittiin 1904 kansainvälinen sopimus naisten ja alaikäisten tyttöjen suojelemiseksi valkoiseksi orjakaupaksi-kutsutulta rikolliselta ammatilta. Sopimus sai 1910 jatkoa niin, että myös epäsiveellisten julkaisujen levitys pyrittiin ehkäisemään. Molemmat sopimukset päivitettiin myös 1921 ja 1923 tekemällä tarkoitusta varten pidetyissä konferensseissa kaksi uutta sopimusta, joissa mm. vastuuta siirrettiin Ranskalta vastaperustetulle Kansainliitolle. Suomalaiset osallistuivat konferensseista vain jälkimmäiseen mutta olivat silti tehneet jo aikaisemmin päätöksen myös muihin kansallista lainsäätäjää velvoittaviin sopimuksiin liittymisestä. Suomalaisten päätökseen saattoivat vaikuttaa siinä ennestään mukana olleet maat, kuten Saksa. Lisäksi 1921 naisten ja lasten kaupan ehkäisemiseksi tehdyssä sopimuksessa vaadittiin myös 1910 epäsiveellisten julkaisujen kriminalisointiin velvoittavaan sopimukseen liittymistä.

Kansainliiton 1923 järjestetyssä konferenssissa epäsiveelliset julkaisut tuomittiin useiden keskustelijoiden toimesta jyrkästi, eikä niiden puolustuspuheenvuoroja kuultu. Konferenssissa keskusteltiin ennemminkin siitä, miten voitaisiin varmistaa, ettei sopimusta ja sen nojalla säädettyjä lakeja voisi kiertää, jos jotain unohdettaisiin mainita, ja siksi sopimuksen ensimmäisestä artiklasta tuli hyvin yksityiskohtainen. Konferenssissa ei keskusteltu siitä, että mitään haluttaisiin jättää sallituksi, varsinkaan julkaisujen hankkimista omaa käyttöä varten.

Sopimuksiin liittyminen edellytti lakimuutoksia. Valtioneuvosto sai 1925 asiantuntijalausunnon, jossa suositettiin rankaisematta jättämistä epäsiveellisiä julkaisuja koskevien rikosten kohdalla määrittelyyn liittyvien vaikeuksien vuoksi. Neuvo jätettiin kuitenkin noudattamatta. Vuonna 1927 tuli voimaan 1923 tehtyä sopimusta hyvin vastaava laki epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä. Tämä kertoo, että kansainliitossa esitettyjen näkemysten takana seistiin. Jotta kiinnostus julkaisuja kohtaan ei lisääntyisi, keskustelua ei käyty eduskunnan täysistunnossa ennen kuin 1931 silloin jätetyn toivomusaloitteen seurauksena. Keskustelua käytiin pariin otteeseen, lyhyesti ennen 1956 annettua hallituksen esitystä. Syynä oli huoli epäsiveellisten julkaisujen valvonnan riittävyydestä. 1956 annetun hallituksen esityksen seurauksena valvonnan tehokkuutta pyrittiin lisäämään säädöksillä aikakautisen julkaisun määräaikaisesta lakkautuksesta ja uudesta valvontalautakunnasta. Silloin käydyssä täysistuntokeskustelussa esitettiin yksittäisen edustajan näkemys, että epäsiveellisten julkaisujen torjumiseksi riittäisi selän kääntäminen. Näkemys ei kuitenkaan saanut kannatusta. Kansainvälisellä yhteisöllä ei ollut uusien säädösten kanssa mitään tekemistä, mikä kertoo edelleen suomalaisten torjuvista asenteista. Laki pysyi voimassa vuoden 1998 loppuun saakka. Sen kumoamisen yhteydessä väitettiin pornografisten tuotteiden hallussapidon ja maahantuonnin omaa käyttöä varten olleen sallittua mutta väite perustui 1973 kirjoitettuun mietintöön, eikä lain säätämiseen liittyviin aineistoihin.

Olen tämän työn puitteissa tutkinut epäsiveellisten julkaisujen kieltämiseen liittyvää politiikkaa ja rajannut kansainvälisten sopimusten mukaan samaan yhteyteen kuuluneen muun naisten ja lasten kaupan ehkäisemiseen liittyvän politiikan tarkastelun ulkopuolelle. Olen ollut kiinnostunut siitä, miksi mainittuihin sopimuksiin haluttiin mukaan, ketkä tekivät päätöksiä, miten niitä perusteltiin, ketä muita kansainvälisessä yhteistoiminnassa oli mukana, miten heidän osallisuutensa suomalaisiin vaikutti, vastustiko kukaan sopimuksia tai säädettyjä lakeja, mistä syystä, mitä hyötyä sopimuksista katsottiin olevan ja mistä ilman niitä olisi jääty paitsi?