Strateginen autonomia institutionaalisena ideana Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vuosina 2018-2024
Zhitia, Shpejtim (2024-06-07)
Strateginen autonomia institutionaalisena ideana Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vuosina 2018-2024
Zhitia, Shpejtim
(07.06.2024)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024061352376
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024061352376
Tiivistelmä
Vuonna 2022 Venäjän aloittama sota Ukrainassa muutti kokonaan Euroopan turvallisuusjärjestelyn.
Sodan myötä Suomi ja Ruotsi luopuivat sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, sillä molemmat
hakivat Naton jäseniksi. Sodan myötä Euroopan poliittiselle agendalle ilmestyi uudelleen käsite
”strateginen autonomia” (SA). Tuo huonosti määritelty, kiistelty ja kilpailtu käsite ilmestyy eri
kriisien aikana poliittiselle agendalle. Nyt käsitteellä viitataan EU:n kykyyn olla riippumaton muista
toimijoista. Ongelmaksi on syntynyt käsitteen epämääräisyys, koska kaikki jäsenmaat näkevät
strategisen autonomian omien kansallisten intressien kautta. Strategisen autonomian ajaminen EU:ssa
on herättänyt kysymyksiä Naton ja Yhdysvaltain roolista Euroopan kovan turvallisuuden lähteenä,
riippuvuuksista kolmansiin maihin, kuten Kiinaan ja Venäjään ja lisäksi EU:n roolista
maailmanpolitiikassa.
Kandidaattitutkielmassani tutkin minkälaisena strateginen autonomia institutionaalisena ideana
näkyy Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Tutkimuksen aineistona on Sipilän hallituksen ulko-
ja turvallisuuspoliittinen selonteko (2016) ja EU-vaikuttamisstrategia (2017), Marinin hallituksen
ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko (2020) ja EU-poliittinen selonteko (2021) ja viimeisenä
Orpon hallituksen E-kirje eduskunnalle Suomen strategisista tavoitteista EU:ta kohtaan (2024).
Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on diskursiivinen institutionalismi (DI). DI:n mukaan idea
voi toimia institutionaalisena rajoitteena tietylle toiminnalle. Tässä tutkimuksessa tutkin toimiiko SA
tällaisena rajoitteena Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Tutkimismenetelmänä hyödynnän
teoria lähtöistä sisällönanalyysia. Olen jaotellut aineiston kolmeen teemaan, perinteinen vai globaali,
riippuvuudet ja EU:n rooli. Teemat perustuvat aiempaan tutkimuskirjallisuuteen SA:sta.
Analyysini perusteella Marinin ja Orpon hallituksien ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on SA:an
kuuluvia elementtejä, kun taas Sipilän hallituksella ei esiintynyt. Marinin ja Orpon hallitukset
tunnistivat ja hyväksyivät SA:n. Kuitenkin SA näkyy ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ensimmäisen ja
toisen tason ideoissa, mutta filosofisena ideana jatkaa idea suvereeniudesta.
Sodan myötä Suomi ja Ruotsi luopuivat sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, sillä molemmat
hakivat Naton jäseniksi. Sodan myötä Euroopan poliittiselle agendalle ilmestyi uudelleen käsite
”strateginen autonomia” (SA). Tuo huonosti määritelty, kiistelty ja kilpailtu käsite ilmestyy eri
kriisien aikana poliittiselle agendalle. Nyt käsitteellä viitataan EU:n kykyyn olla riippumaton muista
toimijoista. Ongelmaksi on syntynyt käsitteen epämääräisyys, koska kaikki jäsenmaat näkevät
strategisen autonomian omien kansallisten intressien kautta. Strategisen autonomian ajaminen EU:ssa
on herättänyt kysymyksiä Naton ja Yhdysvaltain roolista Euroopan kovan turvallisuuden lähteenä,
riippuvuuksista kolmansiin maihin, kuten Kiinaan ja Venäjään ja lisäksi EU:n roolista
maailmanpolitiikassa.
Kandidaattitutkielmassani tutkin minkälaisena strateginen autonomia institutionaalisena ideana
näkyy Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Tutkimuksen aineistona on Sipilän hallituksen ulko-
ja turvallisuuspoliittinen selonteko (2016) ja EU-vaikuttamisstrategia (2017), Marinin hallituksen
ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko (2020) ja EU-poliittinen selonteko (2021) ja viimeisenä
Orpon hallituksen E-kirje eduskunnalle Suomen strategisista tavoitteista EU:ta kohtaan (2024).
Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on diskursiivinen institutionalismi (DI). DI:n mukaan idea
voi toimia institutionaalisena rajoitteena tietylle toiminnalle. Tässä tutkimuksessa tutkin toimiiko SA
tällaisena rajoitteena Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Tutkimismenetelmänä hyödynnän
teoria lähtöistä sisällönanalyysia. Olen jaotellut aineiston kolmeen teemaan, perinteinen vai globaali,
riippuvuudet ja EU:n rooli. Teemat perustuvat aiempaan tutkimuskirjallisuuteen SA:sta.
Analyysini perusteella Marinin ja Orpon hallituksien ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on SA:an
kuuluvia elementtejä, kun taas Sipilän hallituksella ei esiintynyt. Marinin ja Orpon hallitukset
tunnistivat ja hyväksyivät SA:n. Kuitenkin SA näkyy ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ensimmäisen ja
toisen tason ideoissa, mutta filosofisena ideana jatkaa idea suvereeniudesta.