KKO 2014:54 ja olosuhdetahallisuuden ongelmallisuus lapsiin kohdistuneissa seksuaalirikoksissa

Abstract

Korkein oikeus on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana antanut useita olosuhdetahallisuutta koskevia ennakkoratkaisuja, joissa tahallisuutta on arvioitu todennäköisyyskriteerin avulla. Korkein oikeus ei ole toistaiseksi tinkinyt todennäköisyyskriteerin soveltamisesta minkään rikostyypin kohdalla, joten todennäköisyystahallisuuden voidaan katsoa vakiintuneen olosuhdetahallisuuden alarajaksi. Vaikka lainkäytön yhtenäisyyden ja ennakoitavuuden kannalta onkin järkevää arvioida tahallisuutta samalla tavalla rikostyypistä riippumatta, todennäköisyysarviointi voi tiettyjen rikostyyppien kohdalla johtaa kriminaalipoliittisesti ongelmallisiin lopputuloksiin.

Tutkielmani tavoitteena on tuoda esille nykyiseen olosuhdetahallisuusmalliin liittyviä ongelmia lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten kohdalla. Hyödynnän tutkielmassani erityisesti lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevaa ratkaisua KKO 2014:54, jonka tahallisuusarvioinnin lopputulosta voi mielestäni pitää korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön valossa perusteltuna, vaikkakin kriminaalipoliittisesti ongelmallisena. Pohdin tutkielmassani myös sitä, olisiko tuottamuksen kriminalisointi toimiva ratkaisu havaitsemiini ongelmiin tämän rikostyypin kohdalla. Luonteeltaan tutkielmani on rikoslainopillinen, joten siinä hyödynnetään lähteinä rikoslakia ja sen esitöitä, olosuhdetahallisuutta koskevaa oikeuskäytäntöä ja oikeuskirjallisuutta. Sitä voi kuitenkin pitää kriminaalipoliittisesti suuntautuneena, sillä pyrin tutkielmassani suodattamaan kriminaalipolitiikan arvopäämäärät rikosoikeuden systematiikkaan.

Ratkaisusta KKO 2014:54 on havaittavissa, että rajatapauksissa, joissa lapsi on lähellä 16 vuoden suojaikärajaa eikä tapaamisolosuhteista tai lapsen ulkonäöstä ole pääteltävissä, että lapsi on suojaikärajaa nuorempi, tahallisuusvastuu ei ole riittävän kattava. Väite perustuu ensinnäkin siihen, että todennäköisyysarvioinnin seurauksena teko jää tietyissä olosuhteissa säännönmukaisesti rankaisematta. Toiseksi tahallisuusvastuuseen liitetty selonottovelvollisuus ei ole riittävän laaja oletettujen tiedonsaantivaikeuksien takia. Tilannetta ei auta myöskään se, että korkein oikeus on pidättyväinen soveltamaan tarkoituksellisen tietämättömyyden konstruktiota edellä kuvatuissa rajatapauksissa. Näin ollen esitän ratkaisuvaihtoehdoksi tuottamuksen kriminalisointia, joka laskisi lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten puuttumiskynnystä. Vaikka tuottamuksen kriminalisointia voitaisiin pitää seksuaalirikoslainsäädännön tavoitteiden valossa toivottavana muutoksena, sen toteuttamiseen liittyy paljon käytännön haasteita, joihin olisi tulevaisuudessa hyvä syventyä tarkemmin.