Kartesiolainen epistemologia : Jumala ja epäily
Lakanen, Oliver (2024-06-14)
Kartesiolainen epistemologia : Jumala ja epäily
(14.06.2024)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024061855321
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024061855321
Tiivistelmä
Tämä tutkielma perehtyy kartesiolaiseen epistemologiaan keskittyen sen kahteen pääkomponenttiin: Jumalaan ja epäilyyn. Primäärilähteenä on René Descartesin vuonna 1641 ensimmäistä kertaa julkaistu Mietiskelyt ensimmäisestä filosofiasta -teos. Sekundäärilähteinä käytetään Descartesin muuta tuotantoa sekä modernin Descartes-tutkimuksen tutkimuskirjallisuutta.
Tutkielmassa osoitetaan, miten Descartes irtautuu häntä edeltäneestä aristoteelis-tomistisesta epistemologisesta traditiosta, jossa aistihavaintoja pidetään varman tiedon lähteenä. Descartes argumentoi uniargumentin avulla, miksi aisteihin ei tule luottaa, eivätkä ne itsessään voi taata äärelliselle subjektille täydellistä tietoa. Aristoteelis-tomistisen epistemologian kritiikin jälkeen osoitetaan, kuinka kartesiolainen epistemologia ottaa omaksi lähtökohdakseen filosofoivan subjektin luojan, Jumalan. Tämän jälkeen osoitetaan, miten Descartes johtaa Jumalan ideasta todistuksen Jumalan täydellisyydelle. Täydellisyydestä argumentoidaan, että Jumalan on oltava myös täydellisen hyvä sekä olemassa.
Tämän epistemologisen taitoskohdan esityksen jälkeen tutkielmassa käsitellään muita varhaismodernin ajan teologis-episteemisiä aiheita kartesiolaisen filosofian näkökulmasta. Descartesin mukaan täydellisen hyvä Jumala on luonut äärellisen subjektin, joka voi tehdä virheellisiä arvostelmia. Virheellisten arvostelmien lähtökohtana ei kuitenkaan ole Jumalan hyvyyden puute, vaan äärellisen subjektin arvostelukyvyn väärinkäyttö. Todenmukaisia arvostelmia sen sijaan tehdään, kun Jumalalta saatuja täydellisiä kykyjä käytetään oikein. Jumalan täydellisyys takaa myös, että aineelliset, mielen ulkopuoliset objektit ovat olemassa ja että aisteihin voi luottaa, koska aistihavaintojen representoimat objektit ovat olemassa sellaisina kuin ne havainnoidaan.
Tutkielmassa osoitetaan, miten Descartes irtautuu häntä edeltäneestä aristoteelis-tomistisesta epistemologisesta traditiosta, jossa aistihavaintoja pidetään varman tiedon lähteenä. Descartes argumentoi uniargumentin avulla, miksi aisteihin ei tule luottaa, eivätkä ne itsessään voi taata äärelliselle subjektille täydellistä tietoa. Aristoteelis-tomistisen epistemologian kritiikin jälkeen osoitetaan, kuinka kartesiolainen epistemologia ottaa omaksi lähtökohdakseen filosofoivan subjektin luojan, Jumalan. Tämän jälkeen osoitetaan, miten Descartes johtaa Jumalan ideasta todistuksen Jumalan täydellisyydelle. Täydellisyydestä argumentoidaan, että Jumalan on oltava myös täydellisen hyvä sekä olemassa.
Tämän epistemologisen taitoskohdan esityksen jälkeen tutkielmassa käsitellään muita varhaismodernin ajan teologis-episteemisiä aiheita kartesiolaisen filosofian näkökulmasta. Descartesin mukaan täydellisen hyvä Jumala on luonut äärellisen subjektin, joka voi tehdä virheellisiä arvostelmia. Virheellisten arvostelmien lähtökohtana ei kuitenkaan ole Jumalan hyvyyden puute, vaan äärellisen subjektin arvostelukyvyn väärinkäyttö. Todenmukaisia arvostelmia sen sijaan tehdään, kun Jumalalta saatuja täydellisiä kykyjä käytetään oikein. Jumalan täydellisyys takaa myös, että aineelliset, mielen ulkopuoliset objektit ovat olemassa ja että aisteihin voi luottaa, koska aistihavaintojen representoimat objektit ovat olemassa sellaisina kuin ne havainnoidaan.