Polkuriippuvaisesti kohti vihamielisempää politiikkaa : Yhdysvaltojen Kiinastrategian muutos Tyynenmeren alueella uusklassisen realismin näkökulmasta
Pietilä, Markus (2024-11-11)
Polkuriippuvaisesti kohti vihamielisempää politiikkaa : Yhdysvaltojen Kiinastrategian muutos Tyynenmeren alueella uusklassisen realismin näkökulmasta
(11.11.2024)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20241216102952
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20241216102952
Tiivistelmä
Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Yhdysvaltojen suurstrategian muutosta Tyynenmeren alueella reaktiona Kiinan kansantasavallan muodostamiin ulkopolitiikan ärsykkeisiin. Siinä Kiina nähdään yhä vahvemmin uhkana globaalille järjestykselle ja Yhdysvaltojen omille intresseille. Merkittävänä vedenjakajana tässä voidaan pitää presidentti Donald Trumpin Trans Pacific Partnership - kauppasopimuksen hylkäämistä, mikä kuoppasi Barack Obaman aikaisen, liberaalin talousregiimin muodostamisen strategian. Donald Trumpin henkilökohtaisten ominaisuuksien lisäksi muutosta on mahdollista pitää laajempana reaktiona kansainvälisen järjestelmän ärsykkeisiin, missä Joe Bidenin kausien aikana asetelma on näyttänyt vain syventyneen.
Strategista muutosta selittää tässä tutkimuksessa Steven E. Lobellin, Norrin M. Ripsmanin ja Jeffrey W. Taliaferron uusklassisen realismin kansainvälisen politiikan kokonaisvaltainen teoria. Tämä painottaa sisäpoliittisten muuttujien roolia politiikan muotoutumisessa, minkä se tiivistää neljään ideaalityyppiin: ulkopoliittisen johdon näkemyksiin, strategiseen kulttuuriin, yhteiskunnan ja valtion suhteeseen, ja sisäpoliittisiin instituutioihin. Tarkastelun keskiössä on siis ulkopolitiikan lisäksi teorian mallin määrittämä, subjektiivinen tulkinta Yhdysvaltojen yhteiskunnallisesta olemuksesta. Positivistisen kausaalisuhteiden selittämisen tai post-positivistisen reflektoinnin sijaan kyse on niin sanotusta pehmeän positivismin metodista, jolla havaintojoukon perusteella tehdään induktiivisia yleistyksiä tosin positivismille tyypillisin, selittävin työkaluin. Sovellan strategisen muutoksen määritelmää Steven E. Lobellin erillisen laskevan hegemonin strategiamallin pohjalta. Soveltaminen antaa paitsi tukea tapauksen määritelmälle, mutta myös parantaa mahdollisuuksia testata teoriaa ja kehittää tätä.
Sisäpoliittisissa yhteiskunnallisissa tekijöissä on havaittavissa selkeää ärsykkeisiin reagointia, jossa talousnationalistinen koalitio on rakentunut yhteiskunnallisen kurjistumisen ja kansainvälisen suhteellisen aseman heikentymisen ympärille. Reaktion perusteet voivat olla sekä ideologiset että materiaaliset, missä yhtäältä vaikuttaa amerikkalainen vahva moraaliperinne ja toisaalta tavoitteet säilyttää supervaltahegemonia.
Odotusten vastaisesti erityisen merkittävältä näyttää presidentin rooli pidemmän aikavälin kehityksessä, mikä perustuu presidentin valtaoikeuksiin ja miten presidentti kuvaa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä. Vakiintuneessa demokratiassa on havaittavissa sisäpoliittisen koalition muutos, jonka vaikutukset näyttävät Trumpin, Bidenin hallitukselle jättämältä politiikan perinnöltä. Todellisuudessa kyse voi olla vain yhdysvaltalaisen politiikan polkuriippuvuudesta, jossa instituutiot, kulttuuri ja ideologinen kehitys pakottavat ulkopoliittisen johdon melko yhdenmukaiseen politiikkaan. Teorian muuttujat jättävät kuitenkin avoimuudessaan huomattavasti varaa subjektiivisille tulkinnoille, jolloin tutkimuksen suurin anti voi olla toiminta uudenlaisena iteraationa teorian mallin kehityksessä. This master’s thesis examines the shift in U.S. grand strategy in the Pacific region in response to the foreign policy stimuli posed by the People's Republic of China. In this context, China is increasingly seen as a threat to the global order and to U.S. interests. A significant turning point in this regard is President Donald Trump's rejection of the Trans-Pacific Partnership (TPP) trade agreement, which buried the strategy from the Obama era aimed at establishing a liberal economic regime. Beyond Donald Trump's personal attributes, this shift can be seen as a broader response to stimuli from the international system—a stance that appears to have deepened during Joe Biden's administration.
This study explains the strategic shift using the comprehensive theory of international politics from neoclassical realism, developed by Steven E. Lobell, Norrin M. Ripsman, and Jeffrey W. Taliaferro. This approach emphasizes the role of domestic political variables in shaping policy, summarizing these into four ideal types: the interpretations of foreign policy leaders, strategic culture, the relationship between society and the state, and domestic political institutions. The analysis thus focuses not only on foreign policy, but also on a subjective interpretation of the societal nature of the United States as defined by the model of this theory.
Instead of positivist causal explanations or post-positivist reflections, this thesis employs a “soft positivist” method, making inductive generalizations based on observed data using explanatory tools typical of positivism. I apply the definition of strategic change based on Steven E. Lobell’s distinct model of a declining hegemon's strategy. This application not only supports the definition of this case but also enhances the potential to test and develop the theory.
Clear reactive responses to stimuli can be observed within domestic social factors, where an economic-nationalist coalition has formed around social impoverishment and the decline in the nation’s international relative position. The basis for this reaction may be both ideological and material, influenced on the one hand by a strong American moral tradition and on the other by goals to maintain superpower hegemony.
Contrary to expectations, the role of the president appears particularly significant in the long-term development, based on presidential powers and how the president portrays broader social developments. In this established democracy, there is an observable shift in the domestic political coalition, with effects that appear as a legacy of policy handed down from Trump’s to Biden’s administration. In reality, this may merely reflect path dependency in U.S. politics, where institutions, culture, and ideological development compel foreign policy leaders toward relatively consistent policy. However, the variables in the theory allow significant room for subjective interpretations, suggesting that the study’s primary contribution may be as a new iteration in the development of the theory’s model.
Strategista muutosta selittää tässä tutkimuksessa Steven E. Lobellin, Norrin M. Ripsmanin ja Jeffrey W. Taliaferron uusklassisen realismin kansainvälisen politiikan kokonaisvaltainen teoria. Tämä painottaa sisäpoliittisten muuttujien roolia politiikan muotoutumisessa, minkä se tiivistää neljään ideaalityyppiin: ulkopoliittisen johdon näkemyksiin, strategiseen kulttuuriin, yhteiskunnan ja valtion suhteeseen, ja sisäpoliittisiin instituutioihin. Tarkastelun keskiössä on siis ulkopolitiikan lisäksi teorian mallin määrittämä, subjektiivinen tulkinta Yhdysvaltojen yhteiskunnallisesta olemuksesta. Positivistisen kausaalisuhteiden selittämisen tai post-positivistisen reflektoinnin sijaan kyse on niin sanotusta pehmeän positivismin metodista, jolla havaintojoukon perusteella tehdään induktiivisia yleistyksiä tosin positivismille tyypillisin, selittävin työkaluin. Sovellan strategisen muutoksen määritelmää Steven E. Lobellin erillisen laskevan hegemonin strategiamallin pohjalta. Soveltaminen antaa paitsi tukea tapauksen määritelmälle, mutta myös parantaa mahdollisuuksia testata teoriaa ja kehittää tätä.
Sisäpoliittisissa yhteiskunnallisissa tekijöissä on havaittavissa selkeää ärsykkeisiin reagointia, jossa talousnationalistinen koalitio on rakentunut yhteiskunnallisen kurjistumisen ja kansainvälisen suhteellisen aseman heikentymisen ympärille. Reaktion perusteet voivat olla sekä ideologiset että materiaaliset, missä yhtäältä vaikuttaa amerikkalainen vahva moraaliperinne ja toisaalta tavoitteet säilyttää supervaltahegemonia.
Odotusten vastaisesti erityisen merkittävältä näyttää presidentin rooli pidemmän aikavälin kehityksessä, mikä perustuu presidentin valtaoikeuksiin ja miten presidentti kuvaa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä. Vakiintuneessa demokratiassa on havaittavissa sisäpoliittisen koalition muutos, jonka vaikutukset näyttävät Trumpin, Bidenin hallitukselle jättämältä politiikan perinnöltä. Todellisuudessa kyse voi olla vain yhdysvaltalaisen politiikan polkuriippuvuudesta, jossa instituutiot, kulttuuri ja ideologinen kehitys pakottavat ulkopoliittisen johdon melko yhdenmukaiseen politiikkaan. Teorian muuttujat jättävät kuitenkin avoimuudessaan huomattavasti varaa subjektiivisille tulkinnoille, jolloin tutkimuksen suurin anti voi olla toiminta uudenlaisena iteraationa teorian mallin kehityksessä.
This study explains the strategic shift using the comprehensive theory of international politics from neoclassical realism, developed by Steven E. Lobell, Norrin M. Ripsman, and Jeffrey W. Taliaferro. This approach emphasizes the role of domestic political variables in shaping policy, summarizing these into four ideal types: the interpretations of foreign policy leaders, strategic culture, the relationship between society and the state, and domestic political institutions. The analysis thus focuses not only on foreign policy, but also on a subjective interpretation of the societal nature of the United States as defined by the model of this theory.
Instead of positivist causal explanations or post-positivist reflections, this thesis employs a “soft positivist” method, making inductive generalizations based on observed data using explanatory tools typical of positivism. I apply the definition of strategic change based on Steven E. Lobell’s distinct model of a declining hegemon's strategy. This application not only supports the definition of this case but also enhances the potential to test and develop the theory.
Clear reactive responses to stimuli can be observed within domestic social factors, where an economic-nationalist coalition has formed around social impoverishment and the decline in the nation’s international relative position. The basis for this reaction may be both ideological and material, influenced on the one hand by a strong American moral tradition and on the other by goals to maintain superpower hegemony.
Contrary to expectations, the role of the president appears particularly significant in the long-term development, based on presidential powers and how the president portrays broader social developments. In this established democracy, there is an observable shift in the domestic political coalition, with effects that appear as a legacy of policy handed down from Trump’s to Biden’s administration. In reality, this may merely reflect path dependency in U.S. politics, where institutions, culture, and ideological development compel foreign policy leaders toward relatively consistent policy. However, the variables in the theory allow significant room for subjective interpretations, suggesting that the study’s primary contribution may be as a new iteration in the development of the theory’s model.