Urheilijoiden sosiaaliturvan erityissääntely: yhdenvertaisuuden arviointia
Laurikainen, Nooa (2024-12-22)
Urheilijoiden sosiaaliturvan erityissääntely: yhdenvertaisuuden arviointia
Laurikainen, Nooa
(22.12.2024)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202501132932
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202501132932
Tiivistelmä
Ammattiurheilijoiden sosiaaliturva on ollut pitkään keskustelunaiheena Suomessa, mutta erityisesti
koronapandemia nosti aiheen jälleen ajankohtaiseksi. Viime vuosina mediassa on kiinnitetty huomiota
urheilijoiden sosiaaliturvan puutteisiin ja kyseenalaistettu sen yhdenvertaisuutta verrattuna muihin
tulonsaajaryhmiin. Tämä tutkielma keskittyy yksilöurheilijoiden aseman arviointiin suhteessa
joukkueurheilijoihin erityisesti vuoden 2009 voimaantulleen urheilijan tapaturma- ja eläketurvasta
annetun lain näkökulmasta. Tarkastelun kohteena ovat myös lain esitöiden antamat tulkinnat sekä tätä
edeltäneet säädökset vuosilta 1995, 1998 ja 2000.
Tutkimuksen tavoitteena on analysoida yksilöurheilijan asemaa sosiaaliturvan saajana, tunnistaa
heidän tilanteeseensa liittyviä ongelmakohtia ja esittää mahdollisia ratkaisuja yhdenvertaisuuden
parantamiseksi. Tutkimus nojaa lainopilliseen tutkimusmetodiin ja teoreettinen viitekehys yhdistää
urheilu- ja sosiaalioikeuden sekä yhdenvertaisuuden näkökulmat perus- ja ihmisoikeuksiin.
Tutkielman keskeiset tulokset osoittavat, että urheilijoiden sosiaaliturvan sääntely Suomessa on alusta
alkaen painottunut joukkueurheilijoihin, ja yksilöurheilijoiden asema on jäänyt marginaaliseksi.
Vuoden 1995 ensimmäisessä asetuksessa yksilöurheilijat jätettiin kokonaan sääntelyn ulkopuolelle, ja
myöhemmät lait ovat vain osittain korjanneet tätä epäkohtaa. Vuoden 2009 laki eriytti joukkue- ja
yksilöurheilijoiden aseman edelleen, kun yksilöurheilijoiden vakuuttamisvelvollisuus poistettiin. Tämä
uudistus asettaa yksilöurheilijat merkittävästi heikompaan asemaan sosiaaliturvan näkökulmasta.
Ratkaisuvaihtoehtoina tutkielma ehdottaa joko vuoden 2009 lain merkittävää uudistamista siten, että
yksilöurheilijoiden erityisasema otetaan huomioon, tai siirtymistä Ruotsin mallin mukaiseen
järjestelmään, jossa urheilijat kuuluvat yleisen sosiaaliturvalainsäädännön piiriin ilman
erillissääntelyä. Tutkielmassa esitetään myös, että lainsäädäntö ja sen uudistusehdotukset tulisi alistaa
perustuslakivaliokunnan arvioitaviksi, jotta varmistetaan niiden perusoikeuksia kunnioittava luonne.
Urheilijoiden sosiaaliturvan erityissääntely on ollut tarpeen urheilun erityispiirteiden vuoksi, mutta
nykyinen järjestelmä ei täytä yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksia. Tutkimus
nostaa esiin tarpeen järjestelmän selkeyttämiseen ja urheilijoiden yhdenvertaisen kohtelun
varmistamiseen tulevaisuudessa.
koronapandemia nosti aiheen jälleen ajankohtaiseksi. Viime vuosina mediassa on kiinnitetty huomiota
urheilijoiden sosiaaliturvan puutteisiin ja kyseenalaistettu sen yhdenvertaisuutta verrattuna muihin
tulonsaajaryhmiin. Tämä tutkielma keskittyy yksilöurheilijoiden aseman arviointiin suhteessa
joukkueurheilijoihin erityisesti vuoden 2009 voimaantulleen urheilijan tapaturma- ja eläketurvasta
annetun lain näkökulmasta. Tarkastelun kohteena ovat myös lain esitöiden antamat tulkinnat sekä tätä
edeltäneet säädökset vuosilta 1995, 1998 ja 2000.
Tutkimuksen tavoitteena on analysoida yksilöurheilijan asemaa sosiaaliturvan saajana, tunnistaa
heidän tilanteeseensa liittyviä ongelmakohtia ja esittää mahdollisia ratkaisuja yhdenvertaisuuden
parantamiseksi. Tutkimus nojaa lainopilliseen tutkimusmetodiin ja teoreettinen viitekehys yhdistää
urheilu- ja sosiaalioikeuden sekä yhdenvertaisuuden näkökulmat perus- ja ihmisoikeuksiin.
Tutkielman keskeiset tulokset osoittavat, että urheilijoiden sosiaaliturvan sääntely Suomessa on alusta
alkaen painottunut joukkueurheilijoihin, ja yksilöurheilijoiden asema on jäänyt marginaaliseksi.
Vuoden 1995 ensimmäisessä asetuksessa yksilöurheilijat jätettiin kokonaan sääntelyn ulkopuolelle, ja
myöhemmät lait ovat vain osittain korjanneet tätä epäkohtaa. Vuoden 2009 laki eriytti joukkue- ja
yksilöurheilijoiden aseman edelleen, kun yksilöurheilijoiden vakuuttamisvelvollisuus poistettiin. Tämä
uudistus asettaa yksilöurheilijat merkittävästi heikompaan asemaan sosiaaliturvan näkökulmasta.
Ratkaisuvaihtoehtoina tutkielma ehdottaa joko vuoden 2009 lain merkittävää uudistamista siten, että
yksilöurheilijoiden erityisasema otetaan huomioon, tai siirtymistä Ruotsin mallin mukaiseen
järjestelmään, jossa urheilijat kuuluvat yleisen sosiaaliturvalainsäädännön piiriin ilman
erillissääntelyä. Tutkielmassa esitetään myös, että lainsäädäntö ja sen uudistusehdotukset tulisi alistaa
perustuslakivaliokunnan arvioitaviksi, jotta varmistetaan niiden perusoikeuksia kunnioittava luonne.
Urheilijoiden sosiaaliturvan erityissääntely on ollut tarpeen urheilun erityispiirteiden vuoksi, mutta
nykyinen järjestelmä ei täytä yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksia. Tutkimus
nostaa esiin tarpeen järjestelmän selkeyttämiseen ja urheilijoiden yhdenvertaisen kohtelun
varmistamiseen tulevaisuudessa.