Toistoja ja toisin toistoja Emma Sarpaniemen performatiivisissa omakuvissa : Aikuisten leikit, värit ja roolit
Hakala, Helmi (2025-01-14)
Toistoja ja toisin toistoja Emma Sarpaniemen performatiivisissa omakuvissa : Aikuisten leikit, värit ja roolit
(14.01.2025)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202501205315
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202501205315
Tiivistelmä
Kandidaatintutkielmassani tarkastelen Emma Sarpaniemen omakuvia yksilökuvien sarjasta Two Ways to Carry a Cauliflower (2019–). Valitsemaani neljää omakuvaa Self-portrait as Cindy (2022), Self-portrait as an Apple (2024), Self-portrait as a Lowly Worm (2022) ja Mona Lisa in Circus (2023) yhdistää vahva esityksellisyys. Korostetun esityksellisissä omakuvissaan Sarpaniemi moninkertaistaan itseään, naamioituu ja esiintyy erilaisissa rooleissa. Hän hyödyntää kehoaan, rekvisiittaa ja värejä luoden kokeilevuudessaan leikkisiä omakuvia.
Sukupuolen performatiivisuuden teoriaa hyödyntäen tarkastelen kuvissa sitä, mitä kuvissa performoidaan ja miten. Näiden kautta tarkasteluun tulee kuvissa esiintyvä keho, rekvisiitta ja värit. Päällimmäisenä tarkastelussa on se, miten sukupuolta omakuvissa performoidaan, esitetään ja tuotetaan, mutta ulotan analyysini myös laajemmin siihen, miten identiteettiä tuotetaan kuvissa esimerkiksi roolien ja naamioitumisen kautta. Oman samaistumiseni kautta tarkastelen myös sitä, miten omakuvat voivat toimia myös katsojan identiteetin muotoutumisprosesseissa.
Judith Butler on esitellyt sukupuolen performatiivisuuden teorian kirjassaan Gender trouble (1990). Suomessa teoriaa on soveltanut visuaalisen kulttuurintutkimuksen alalla erityisesti Leena-Maija Rossi kirjoissaan Heterotehdas. Televisiomainonta sukupuolituotantona (2003) ja Muuttuva sukupuoli. Seksuaalisuuden, luokan ja värin politiikkaa (2015). Tutkielmassani ymmärrän sukupuolen performatiivisuuden teorian erityisesti hänen sovellustensa kautta.
Sarpaniemen omakuvissa on iloa, mutta se ei ole kasvojen ilmeessä vaan taiteellisissa keinoissa, kuten huumorissa, leikissä ja väreissä. Omakuvillaan Sarpaniemi rikkoo normia ja toisin toistaa esimerkiksi naisihannetta, mainoskuvastoa ja aikuisuutta. Feminiinisiä ja maskuliinisia piirteitä hämmentävästikin yhdistellen hän purkaa tiukan binääristä sukupuolijakoa. Naamioinnin ja roolien kautta omakuvat tekevät ilmeiseksi identiteetin prosessimaisuuden. Omakuvat yhteydellä toisiin taiteilijoihin ja käytäntöihin muistuttavat identiteetin suhteisesta puolesta. Ne tarjoavat samaistumisen mahdollisuuden katsojalle sekä tavoiteltavan, kyllin hyvän roolimallin.
Sukupuolen performatiivisuuden teoriaa hyödyntäen tarkastelen kuvissa sitä, mitä kuvissa performoidaan ja miten. Näiden kautta tarkasteluun tulee kuvissa esiintyvä keho, rekvisiitta ja värit. Päällimmäisenä tarkastelussa on se, miten sukupuolta omakuvissa performoidaan, esitetään ja tuotetaan, mutta ulotan analyysini myös laajemmin siihen, miten identiteettiä tuotetaan kuvissa esimerkiksi roolien ja naamioitumisen kautta. Oman samaistumiseni kautta tarkastelen myös sitä, miten omakuvat voivat toimia myös katsojan identiteetin muotoutumisprosesseissa.
Judith Butler on esitellyt sukupuolen performatiivisuuden teorian kirjassaan Gender trouble (1990). Suomessa teoriaa on soveltanut visuaalisen kulttuurintutkimuksen alalla erityisesti Leena-Maija Rossi kirjoissaan Heterotehdas. Televisiomainonta sukupuolituotantona (2003) ja Muuttuva sukupuoli. Seksuaalisuuden, luokan ja värin politiikkaa (2015). Tutkielmassani ymmärrän sukupuolen performatiivisuuden teorian erityisesti hänen sovellustensa kautta.
Sarpaniemen omakuvissa on iloa, mutta se ei ole kasvojen ilmeessä vaan taiteellisissa keinoissa, kuten huumorissa, leikissä ja väreissä. Omakuvillaan Sarpaniemi rikkoo normia ja toisin toistaa esimerkiksi naisihannetta, mainoskuvastoa ja aikuisuutta. Feminiinisiä ja maskuliinisia piirteitä hämmentävästikin yhdistellen hän purkaa tiukan binääristä sukupuolijakoa. Naamioinnin ja roolien kautta omakuvat tekevät ilmeiseksi identiteetin prosessimaisuuden. Omakuvat yhteydellä toisiin taiteilijoihin ja käytäntöihin muistuttavat identiteetin suhteisesta puolesta. Ne tarjoavat samaistumisen mahdollisuuden katsojalle sekä tavoiteltavan, kyllin hyvän roolimallin.