Vähäinen rikos ja riittämätön rangaistus: Identiteettivarkauden kriminalisointi digitaalisessa yhteiskunnassa : Oikeussosiologinen tutkielma identiteettivarkauden kriminalisointiprosessista Suomessa 2000-luvulla
Järvinen, Marja (2025-01-20)
Vähäinen rikos ja riittämätön rangaistus: Identiteettivarkauden kriminalisointi digitaalisessa yhteiskunnassa : Oikeussosiologinen tutkielma identiteettivarkauden kriminalisointiprosessista Suomessa 2000-luvulla
(20.01.2025)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202501236510
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202501236510
Tiivistelmä
Oikeussosiologisessa tutkielmassani käsittelen identiteettivarkauden kriminalisointiprosessia vuosien 2001–2015 aikana. Keskityn vuonna 2013 käynnistettyyn tietoverkkorikosdirektiivin täytäntöönpanohanketta koskevaan identiteettivarkauden kriminalisointiin, erityisesti lainvalmisteluprosessissa pidettyihin sidosryhmien ja valiokuntien kuulemisiin. Teoreettisena viitekehyksenä käytän Tea Kangasniemen (2012) artikkelia, jossa hän kuvaa oikeudellisia haasteita identiteettivarkauden kriminalisointiin liittyen. Empiirinen aineistoni koostuu tietoverkkorikosdirektiivin täytäntöönpanohankkeessa annetuista lausunnoista liittyen identiteettivarkauden kriminalisointiin. Taustoitan lausuntoja niiden pohjana olevilla muilla lainvalmisteluasiakirjoilla.
Tutkielmassani selvitän, miten lainvalmisteluprosessiin osallistuneet lausunnonantajat oikeuttavat ja haastavat identiteettivarkauden kriminalisointia Kangasniemen (2012) esittämät haasteet huomioiden. Loin synteesin Kangasniemen (2012) esittämistä haasteista ja lausunnoissa esiin nostetuista kriminalisointiperiaatteista. Kriminalisointiperiaatteet ovat kriminaalipoliittisia käsitteitä ja oikeusvaltiota määrittäviä arvoja, joiden keskinäisestä hierarkiasta neuvotellaan identiteettivarkauden kriminalisoinnissa. Keskeisimpiä Kangasniemen (2012) ja lausunnonantajien esiin nostamia haasteita ovat 1) identiteetin ja identiteettivarkauden moninaisuus yhdistettynä lainsäädännön tarkkarajaisuuden vaatimukseen, 2) rikostutkinnan mahdollisuudet selvittää rikos yhdistettynä identiteettivarkauden uhrin oikeusturvaan, 3) esitutkinnan pakkokeinojen käytön valtuudet yhdistettynä yksilön ja rikoksesta epäilyn oikeuksien suojaan viranomaisvallalta, sekä 4) rikosoikeuden roolin määrittäminen identiteettitiedon hallinnassa suhteessa rikosoikeuden viimesijaisuuden periaatteeseen.
Lausunnoissa kriminalisointia perustellaan ja haastetaan usein kriminalisointiperiaatteilla, mutta eri periaatteet saavat etusijan eri lausunnoissa. Identiteettivarkauden kriminalisointi näyttäytyy kriminaalipoliittisena neuvotteluna eri rooleja edustavien toimijoiden – identiteettivarkauden tekijä ja identiteettivarkauden uhri sekä kansalainen yleensä – oikeussuojista. Lopputuloksena on kriminaalipoliittinen kompromissi. Yhtäältä identiteettivarkauden uhri saa asianomistaja-aseman, mutta toisaalta yksilöiden suojan viranomaisvallalta vuoksi, säännös ei mahdollista telepakkokeinoja, joita esitutkintaviranomaiset tarvitsisivat identiteettivarkauksien selvittämiseen. Kriminalisoinnissa näyttää korostuvan identiteettivarkauden uhrin asema ja yksilöiden suoja identiteettivarkauden tekijän rangaistusvastuun ja rikoksen preventiovaikutuksen yli.
Tutkielmassani selvitän, miten lainvalmisteluprosessiin osallistuneet lausunnonantajat oikeuttavat ja haastavat identiteettivarkauden kriminalisointia Kangasniemen (2012) esittämät haasteet huomioiden. Loin synteesin Kangasniemen (2012) esittämistä haasteista ja lausunnoissa esiin nostetuista kriminalisointiperiaatteista. Kriminalisointiperiaatteet ovat kriminaalipoliittisia käsitteitä ja oikeusvaltiota määrittäviä arvoja, joiden keskinäisestä hierarkiasta neuvotellaan identiteettivarkauden kriminalisoinnissa. Keskeisimpiä Kangasniemen (2012) ja lausunnonantajien esiin nostamia haasteita ovat 1) identiteetin ja identiteettivarkauden moninaisuus yhdistettynä lainsäädännön tarkkarajaisuuden vaatimukseen, 2) rikostutkinnan mahdollisuudet selvittää rikos yhdistettynä identiteettivarkauden uhrin oikeusturvaan, 3) esitutkinnan pakkokeinojen käytön valtuudet yhdistettynä yksilön ja rikoksesta epäilyn oikeuksien suojaan viranomaisvallalta, sekä 4) rikosoikeuden roolin määrittäminen identiteettitiedon hallinnassa suhteessa rikosoikeuden viimesijaisuuden periaatteeseen.
Lausunnoissa kriminalisointia perustellaan ja haastetaan usein kriminalisointiperiaatteilla, mutta eri periaatteet saavat etusijan eri lausunnoissa. Identiteettivarkauden kriminalisointi näyttäytyy kriminaalipoliittisena neuvotteluna eri rooleja edustavien toimijoiden – identiteettivarkauden tekijä ja identiteettivarkauden uhri sekä kansalainen yleensä – oikeussuojista. Lopputuloksena on kriminaalipoliittinen kompromissi. Yhtäältä identiteettivarkauden uhri saa asianomistaja-aseman, mutta toisaalta yksilöiden suojan viranomaisvallalta vuoksi, säännös ei mahdollista telepakkokeinoja, joita esitutkintaviranomaiset tarvitsisivat identiteettivarkauksien selvittämiseen. Kriminalisoinnissa näyttää korostuvan identiteettivarkauden uhrin asema ja yksilöiden suoja identiteettivarkauden tekijän rangaistusvastuun ja rikoksen preventiovaikutuksen yli.