Yhteinen uhka : Eduskunnassa käydyt keskustelut disinformaatiosta 2015–2023
Koljonen, Jaakko (2025-01-08)
Yhteinen uhka : Eduskunnassa käydyt keskustelut disinformaatiosta 2015–2023
(08.01.2025)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025040724411
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025040724411
Tiivistelmä
Disinformaatio-käsitteen käyttö eduskunnassa yleistyi 2010-luvun puolessavälissä. Yleistymisen taustalla voidaan katsoa olleen vuonna 2014 alkanut sota Ukrainassa, joka osaltaan horjutti eurooppalaista turvallisuutta sekä käsitystä modernin sodan luonteesta. Venäjän Ukrainassa käyttämästä, konventionaalisia ja epäkonventionaalisia keinoja yhdistelevästä hybridisodankäynnistä tuli turvallisuustoimijoiden ja tiedeyhteisön omaksuma termi. Informaatiovaikuttaminen esimerkiksi disinformaation keinoin luokiteltiin yhdeksi hybridisodankäynnin ulottuvuuksista.
Käsitehistoriallisesti orientoituneessa tutkielmassani tutkin disinformaatio-käsitteen käyttöä eduskunnan täysistuntokeskusteluissa. Tarkoituksenani on selvittää, minkälaisia merkityksiä disinformaatiolle annetaan ja ketkä siitä puhuvat. Analyysini keskittyy aineistosta nousseisiin kolmeen yleisimpään teemaan, joita tarkastelen laadullisen sisällönanalyysin ja diskurssianalyysin avulla.
Disinformaatio liitetään osaksi ajankohtaisia tapahtumia. Disinformaation uhka tuodaan esille osana yhteiskunnan ja median digitalisoitumista, jonka katsotaan johtaneen disinformaation aiempaa tehokkaampaan leviämiseen. Modernin hybridisodankäynnin luonteen vuoksi disinformaation uhkan katsotaan läikkyvän maailman konflikteista uhkaamaan myös suomalaista siviiliväestöä rauhanaikana. Disinformaation katsotaan myös pahentavan poikkeustiloja, kuten esimerkiksi pandemiaa vastaan varautuvien yhteiskuntien kykyä selvitä pandemiasta.
Puoluetaustan mukaan kansanedustajat kehystävät disinformaation eri tavoin ja esittävät disinformaatiolle erilaisia varautumiskeinoja. Vasemmistolaisista kansanedustajista sosialidemokraatit ja vihreät liittävät disinformaatioon varautumiseen ensisijaisesti keinoja, joissa korostuvat puolueille tyypilliset ideaalit valtion vastuusta ja kansalaisten tasa-arvosta, kehystäen disinformaatiota vastaan varautumisen eritoten mediaympäristöön panostamisena. Keskustan ja kokoomuksen kansanedustajat kehystävät disinformaatioon varautumisen koulutuksellisena toimena, jossa nuorten lisäksi myös ikäihmisille tulee tarjota koulutusta uuteen uhkaan varautumiseksi. Kokoomuslaiset kehystävät disinformaation muita useammin osaksi hybridisodankäyntiä, johon varautuminen puolestaan vaatii järeämpiä keinoja niin lainsäädännöllisten muutosten, turvallisuustoimijoiden resursoinnin sekä kansainvälisen yhteistyön merkeissä. Perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit kehystävät disinformaation erityisesti osaksi koronapandemiaa.
Vaikka kansanedustajat kehystävät disinformaation osaksi erilaisia teemoja, koetaan disinformaation leviäminen joka tapauksessa sellaiseksi kehityskuluksi, jonka estäminen vaatii poliittisia toimia.
Käsitehistoriallisesti orientoituneessa tutkielmassani tutkin disinformaatio-käsitteen käyttöä eduskunnan täysistuntokeskusteluissa. Tarkoituksenani on selvittää, minkälaisia merkityksiä disinformaatiolle annetaan ja ketkä siitä puhuvat. Analyysini keskittyy aineistosta nousseisiin kolmeen yleisimpään teemaan, joita tarkastelen laadullisen sisällönanalyysin ja diskurssianalyysin avulla.
Disinformaatio liitetään osaksi ajankohtaisia tapahtumia. Disinformaation uhka tuodaan esille osana yhteiskunnan ja median digitalisoitumista, jonka katsotaan johtaneen disinformaation aiempaa tehokkaampaan leviämiseen. Modernin hybridisodankäynnin luonteen vuoksi disinformaation uhkan katsotaan läikkyvän maailman konflikteista uhkaamaan myös suomalaista siviiliväestöä rauhanaikana. Disinformaation katsotaan myös pahentavan poikkeustiloja, kuten esimerkiksi pandemiaa vastaan varautuvien yhteiskuntien kykyä selvitä pandemiasta.
Puoluetaustan mukaan kansanedustajat kehystävät disinformaation eri tavoin ja esittävät disinformaatiolle erilaisia varautumiskeinoja. Vasemmistolaisista kansanedustajista sosialidemokraatit ja vihreät liittävät disinformaatioon varautumiseen ensisijaisesti keinoja, joissa korostuvat puolueille tyypilliset ideaalit valtion vastuusta ja kansalaisten tasa-arvosta, kehystäen disinformaatiota vastaan varautumisen eritoten mediaympäristöön panostamisena. Keskustan ja kokoomuksen kansanedustajat kehystävät disinformaatioon varautumisen koulutuksellisena toimena, jossa nuorten lisäksi myös ikäihmisille tulee tarjota koulutusta uuteen uhkaan varautumiseksi. Kokoomuslaiset kehystävät disinformaation muita useammin osaksi hybridisodankäyntiä, johon varautuminen puolestaan vaatii järeämpiä keinoja niin lainsäädännöllisten muutosten, turvallisuustoimijoiden resursoinnin sekä kansainvälisen yhteistyön merkeissä. Perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit kehystävät disinformaation erityisesti osaksi koronapandemiaa.
Vaikka kansanedustajat kehystävät disinformaation osaksi erilaisia teemoja, koetaan disinformaation leviäminen joka tapauksessa sellaiseksi kehityskuluksi, jonka estäminen vaatii poliittisia toimia.