Ihmishylky, paheitten kokoelma : Ulkopuolisuus teoksessa Ei enää ihminen
Saari, Joose (2025-04-14)
Ihmishylky, paheitten kokoelma : Ulkopuolisuus teoksessa Ei enää ihminen
(14.04.2025)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025041728666
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025041728666
Tiivistelmä
Tässä tutkielmassa tarkastellaan japanilaiskirjailija Osamu Dazain (1909–1948) teosta Ei enää ihminen (Ningen Shikkaku 『人間失格』1948) yhteiskunnallisen ulkopuolisuuden ja ihmisyyden tuskan näkökulmista. Analyysi keskittyy erityisesti teoksen päähenkilöön, Yozo Obaan, jonka kautta tutkitaan, mitkä tekijät vaikuttavat yksilön ulkopuolisuuden kokemukseen osana yhteiskuntaa sekä minkälaisia keinoja yksilö käyttää vastatakseen ulkopuolisuudesta aiheutuvaan tuskaan.
Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii Erich Frommin (1962) teoria paon mekanismeista. Teorian avulla tarkastellaan Yozon sisäisen maailman kehitystä sekä hänen reaktioitaan ulkopuolisuuden kokemukseen. Keskiöön nousevat Frommin (1962) näkemykset automaattisesta yhdenmukaisuudesta, autoritarismista ja tuhoamisvietistä.
Tutkielmassa osoitetaan, kuinka Yozon elämä kehittyy toistuvien epäonnistumisten ketjusta kokonaisvaltaiseen yhteiskunnalliseen ulkopuolisuuteen: seikkaan, johon Yozo pyrkii vastaamaan epätoivoisin keinoin. Yozon tarina kytkeytyy kiinteästi Dazain omaelämäkerralliseen kirjallisuustraditioon, erityisesti minä-kertomusten (jap. shi-shōsetsu) tyylilajiin, jossa kirjailijan oma elämä ja teoksen fiktiivinen maailma limittyvät toisiinsa. Dazain oma elämäntarina, hänen suhteensa itsetuhoisuuteen sekä hänen yhteiskunnallinen asemansa 1900-luvun Japanissa valottavat merkittävästi teoksen taustaa ja sen tematiikkaa.
Tutkimus paikantuu myös laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ulkopuolisuuden kokemuksesta: ilmiöstä, joka ei ole sidottu aikaan tai paikkaan. Dazain ja Yozon kokemat epäonnistumiset ovat universaaleja, ja niitä voidaan peilata paitsi 1900-luvun Japanin niin myös nyky-yhteiskunnan yksinäisyyttä ja syrjäytymistä koskevaan problematiikkaan. Teos toimii peilinä sille, kuinka ihminen usein saa apua vasta, kun hän on turvautumassa äärimmäiseen ratkaisuun, ja kuinka maailma voi näyttäytyä taistelukenttänä, jossa yksilö jää yksin.
Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii Erich Frommin (1962) teoria paon mekanismeista. Teorian avulla tarkastellaan Yozon sisäisen maailman kehitystä sekä hänen reaktioitaan ulkopuolisuuden kokemukseen. Keskiöön nousevat Frommin (1962) näkemykset automaattisesta yhdenmukaisuudesta, autoritarismista ja tuhoamisvietistä.
Tutkielmassa osoitetaan, kuinka Yozon elämä kehittyy toistuvien epäonnistumisten ketjusta kokonaisvaltaiseen yhteiskunnalliseen ulkopuolisuuteen: seikkaan, johon Yozo pyrkii vastaamaan epätoivoisin keinoin. Yozon tarina kytkeytyy kiinteästi Dazain omaelämäkerralliseen kirjallisuustraditioon, erityisesti minä-kertomusten (jap. shi-shōsetsu) tyylilajiin, jossa kirjailijan oma elämä ja teoksen fiktiivinen maailma limittyvät toisiinsa. Dazain oma elämäntarina, hänen suhteensa itsetuhoisuuteen sekä hänen yhteiskunnallinen asemansa 1900-luvun Japanissa valottavat merkittävästi teoksen taustaa ja sen tematiikkaa.
Tutkimus paikantuu myös laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ulkopuolisuuden kokemuksesta: ilmiöstä, joka ei ole sidottu aikaan tai paikkaan. Dazain ja Yozon kokemat epäonnistumiset ovat universaaleja, ja niitä voidaan peilata paitsi 1900-luvun Japanin niin myös nyky-yhteiskunnan yksinäisyyttä ja syrjäytymistä koskevaan problematiikkaan. Teos toimii peilinä sille, kuinka ihminen usein saa apua vasta, kun hän on turvautumassa äärimmäiseen ratkaisuun, ja kuinka maailma voi näyttäytyä taistelukenttänä, jossa yksilö jää yksin.