Social competence and loneliness during the school years - Issues in assessment, interrelations and intergenerational transmission

Abstract

Väitöskirjassa tarkastellaan kouluikäisten lasten ja nuorten sosiaalisen kompetenssin ja yksinäisyyden mittaamista, yhteyksiä ja periytyvyyttä vanhemmilta heidän lapsilleen. Alakouluikäisten lasten tutkimusaineisto (n=985) koostuu lapsilta itseltään, heidän luokkatovereiltaan, opettajiltaan ja vanhemmiltaan vuosina 2000 - 2004 osana Merkitystä etsimässä – tutkimusprojektia (M. Vauras) kerätystä aineistosta. Mukana on itse-, toveri-, opettaja- ja vanhempien arviot lasten sosiaalisesta kompetenssista, seuranta-aineisto lasten yksinäisyydestä, opettajien arviot lasten motivationaalisesta orientaatiosta, standardoiduin testisarjoin arvioidut akateemiset taidot sekä lasten äitien ja isien arviot omasta yksinäisyydestään ja koetusta kyvykkyydestään toimia vanhempana. Yläkouluikäisten nuorten (n=386) aineisto koostuu vuosina 2006 – 2007 osana Sosioemotionaalinen oppiminen ja hyvinvointi yläkouluyhteisössä (P. M. Niemi) kerätystä nuorten yksinäisyyden, sosiaalisen ahdistuneisuuden ja sosiaalisen fobian seuranta-aineistosta.

Mitattavuutta (päätavoite 1) tutkittiin erityisesti monitahoarviointien rakenteiden yhtenäisyyksiä, subjektiivisten arvioiden ajallista pysyvyyttä sekä mittareiden validiteettia ja reliabiliteettia testaamalla. Sosiaalisen kompetenssin ja yksinäisyyden keskinäisten yhteyksien lisäksi tarkasteltiin näiden yhteyttä alakoululaisten oppimiseen sekä yläkou¬lulaisten psykososiaaliseen hyvinvointiin (päätavoite 2). Kolmantena päätavoitteena oli selvittää yksinäisyyden mahdollista periytymistä vanhemmilta lapsille.

Osana ensimmäistä päätavoitetta kehitettiin Monitahoarviointi sosiaalisesta kompetenssista (MASK) -arviointimenetelmä (artikkeli 1). Konfirmatorisen faktorianalyysin tulosten perusteella nelifaktorinen rakenne (prososiaalisuus sisältäen yhteistyötaidot ja empatiakyvyn sekä antisosiaalisuus sisältäen impulsiivisuuden ja häiritsevyyden) sopi sekä lasten itsensä, heidän luokkatovereidensa, opettajiensa että vanhempiensa tekemiin arviointeihin. Eri tahojen arviointien väliset korrelaatiot olivat tilastollisesti merkitseviä, joskin suhteellisen matalia, ts. eri tahojen näkökulmat lapsen sosiaalisesta kompetenssista ovat toisistaan eriäviä. Täten eri arvioitsijatahojen käyttäminen on kokonaisuuden tutkimisen kannalta tärkeää. Toisena mittaamiseen liittyvänä tavoitteena oli validoida Hozan, Bukowskin ja Beeryn (2000) sosiaalisen ja emotionaalisen yksinäisyyden mittari suomalaisille lapsille (artikkeli 3) ja nuorille (artikkeli 4) soveltuvaksi sekä tutkia, ovatko lasten ja nuorten arviot omasta yksinäisyydestään ajallisesti pysyviä. Alakoululaisten lasten osalta yksinäisyys, erityisesti sosiaalinen yksinäisyys osoittautui suhteellisen pysyväksi, mutta vahvistui entisestään yläkouluikäisten nuorten aineistoa tarkasteltaessa. Huomionarvoista sekä ala- että yläkoululaisten aineistoissa oli poikien kokema vahva emotionaalinen yksinäisyys. Molempien mittareiden osalta sekä validiteetti että reliabiliteetti todettiin hyväksyttäväksi ja niitä voidaan suositella lasten ja nuorten sosiaalisen kompetenssin ja yksinäisyyden arviointimenetelmiksi.

Toisena päätavoitteena oli rakenneyhtälömallinnuksen keinoin tarkastella sosiaalisen kompetenssin ja yksinäisyyden yhteyksiä sekä keskenään (artikkelit 2 ja 3) että suhteessa lasten oppimiseen (artikkeli 2) ja nuorten psykososiaaliseen hyvinvointiin (artikkeli 4). Alakouluikäisten lasten osalta sosiaalinen kompetenssi oli yhteydessä pait¬si yksinäisyyteen myös opettajien oppilaistaan tekemiin motivationaalisen orientaation arvioihin sekä standardoiduin testien arvioituihin akateemisiin taitoihin. Yläkouluikäisten nuorten osalta yksinäisyys oli yhteydessä sosiaaliseen ahdistuneisuuteen ja sosiaaliseen fobiaan. Täten sosiaalisen kompetenssin voidaan katsoa olevan koululaisten hyvinvointia ja oppimista vahvistava, ja toisaalta yksinäisyyden nuorten psykososiaalista hyvinvointia heikentävä tekijä.

Viimeisenä päätavoitteena mallinnettiin yksinäisyyden mahdollista periytyvyyttä. Ensimmäisessä vaiheessa periytyvyyttä tarkasteltiin koko perheen sisällä, vanhempien tai lasten sukupuolta erottelematta (artikkeli 2). Tässä rakenneyhtälömallissa vanhempien kokema yksinäisyys ennusti heikompaa kyvykkyydentunnetta vanhemmuudesta, joka edelleen ennusti lapsen heikompaa toveriarvioitua sosiaalista kompetenssia koulussa ja tätä kautta vahvempaa yksinäisyyden kokemusta. Toisessa mallissa eroteltiin äitien ja isien sekä tyttöjen ja poikien aineistot, jotta periytyvyyttä voitiin tarkastella äiti-tytär, äiti-poika, isä-tytär ja isä-poika dyadisuhteissa. Rakenneyhtälömallinnuksen tulosten perusteella sekä äitien että isien kokema yksinäisyys ennusti

The present dissertation examined issues in assessment, interrelations, and intergenerational transmission of children’s and adolescents’ social competence and loneliness by using data from two research projects focusing on elementary school children and lower secondary school adolescents. The elementary school sample (n=985) consisted of self-, peer-, teacher-, and parent data from the Quest for Meaning research project (Vauras, 2000-2004). The data included multisource (self, peer, teacher, parent) evaluations of children’s social competence, consecutive self evaluations of their loneliness, teacher evaluations of their motivational orientation, standardized tests of their academic skills, and parents’ evaluations of their own loneliness and parenting self-efficacy. The lower secondary school sample (n=386) consisted of consecutive self evaluations of adolescents’ loneliness, social anxiety, and social phobia from the Socio-Emotional Learning and Well-Being in Lower Secondary School research project (Niemi, 2006-2013).

The assessment issues were studied in light of multisource assessments, validity analyses, and over-time stability testing (main aim 1). The interrelations between the main elements – social competence and loneliness - were studied. Further on, their relations to elementary school children’s academic skills and motivational orientation, and lower secondary school adolescents’ social anxiety and social phobia were explored (main aim 2). Finally, the intergenerational transmission of loneliness was analyzed adapting different contextual views of family relationships (main aim 3).

<i>Starting with the assessment issues (main aim 1)</i>, a Multisource Assessment of Social Competence Scale was developed and examined to test the factor pattern and the consistency of the ratings of self, peers, teachers, and parents (article 1). The findings of the CFA supported a four-factor solution consistent with two main dimensions (Prosocial and Antisocial), each divided into two sub-dimensions (Co-operating Skills, Empathy, Impulsivity, and Disruptiveness). The correlations between the four social agents were statistically significant, albeit quite low, indicating that the different sources tend to provide divergent pictures of a child’s social competence. Secondly, a Finnish version of the Peer Network and Dyadic Loneliness scale (Hoza, Bukowski & Beery, 2000) was validated and the stability of children’s and adolescents´ social and emotional loneliness was analysed with consecutive (4th grade autumn - 4th grade spring - 5th grade autumn; and 7th grade autumn - 7th grade spring - 8th grade autumn) self evaluations. The over-time stability analyses indicated average stability in children’s (article 3) and from average to strong stability in adolescents’ (article 4) loneliness, especially in the dimension of social loneliness. Both of these measurement scales were confirmed to be valid and reliable measurement tools in order to screen children’s and adolescents’ social competence and loneliness during their school years.

<i>The interrelations (main aim 2)</i> between peer evaluated social competence and loneliness were tested with structural equation modelling and found to be statistically significant, albeit modest in magnitude, between social competence and global loneliness (article 2), as well as between co-operating skills and social and emotional loneliness (article 3). For elementary school children, a significant path between social competence and teacher evaluated motivational orientation as well as academic skills was found. For lower secondary school adolescents’ loneliness, strong interrelations between their social anxiety and social phobia were found. Therefore, social competence can be seen as a protective factor and loneliness as a risk factor for children’s and adolescents’ socio-emotional well-being and learning.

<i>Finally, intergenerational transmission of loneliness (main aim 3</i>) was found to exist in-directionally mediated by children’s social competence 1) within families as units, as well as 2) between mother-daughter and father-daughter dyads. In the first model (article 2) the mothers’ and fathers’ own feelings of loneliness and parenting self-efficacy were combined within families and related to their child’s social competence and loneliness. The paths indicated that parents’ loneliness and parenting self-efficacy were strongly related and had a significant relation to their child’s peer-evaluated social competence, which further on predicted her/his loneliness. In article 3, intergenerational transmission was studied in more detail using the social and emotional aspects of loneliness and separating the data of mothers and fathers as well as of girls and boys. Consequently the results from the structural equation modeling showed that mothers’ and fathers’ loneliness reduced their daughters’ peer-evaluated co-operating skills, which in turn predicted higher levels of both social and emotional loneliness.