Kun sanat eivät riitä. Rytmi, modernismi ja Eila Kivikk’ahon runous
Kainulainen, Siru (2011-12-17)
Kun sanat eivät riitä. Rytmi, modernismi ja Eila Kivikk’ahon runous
(17.12.2011)
Turun yliopisto
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-4791-1
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-4791-1
Kuvaus
Siirretty Doriasta
Tiivistelmä
Tutkimusta ohjaa kysymys siitä, miten runojen rytmi toiminnallaan vaikuttaa. Rytmiä luonnehtivat toisto, vaihtelu ja liike, ja tällaista rytminäkemystä kehystetään toisiinsa kytköksissä olevilla lähestymistavoilla. Tällä tavoin liikkeessä oleva tutkimuskäytäntö toimii lisäksi vuorovaikutuksessa aineiston, Eila Kivikk’ahon (1921-2004) runouden (1942-1995) kanssa. Rytmi osoittautuu tutkimuksessa yhteydenpidon muodoksi: ilmaisutavaksi, joka vaikuttaa vastaanottajiinsa ja sitoutuu tapaan, jolla rytmi kulloinkin ymmärretään.
Kun sanat eivät riitä. Rytmi, modernismi ja Eila Kivikk'ahon runous osoittaa, että runous on kiinni ajassa. Eila Kivikk’ahon runoja voidaan lukea kannanottoina niiden ilmestymisaikaan, joskaan kannanotot eivät esiinny välttämättä suoraan sanottuina, ilmaistuina kylläkin. Ruumiillisuus ja sen sukupuolittuneisuus, modernismin katvealue ja sanomisen ehdot ovat asioita, jotka luetaan tutkimuksessa kannanottojen piiriin ja jotka kiertyvät rytmin kysymykseen. Kannanotot eivät silti redusoidu runojen ilmestymisaikaan vaan ulottuvat luennan hetkeen, tähän ja nyt, vaihtuvan nykyajan aikalaisuuteen. Joidenkin kannanottojen havaitseminen mahdollistuneekin aikojen kuluttua. Runot tarttuvat ja liikuttavat lukemista rytmin voimin. Vuorovaikutus toteutuu tietyin ehdoin ja antaa samalla tilaa uusille tulkintamahdollisuuksille.
Keskeiseksi tutkimuksessa tulee rytmin ruumiillisuus, aistimellisuus ja materiaalisuus. Rytmi ei toimi irrallaan sanoista, vaikkakin rytmin toiminnan ja sanallisen merkityksen välinen eronteko on tutkimuksellisesti myös paikallaan. Näin voidaan pohtia sitä, miten rytmi kielen materiaalisuutena ja materiaalisen ilmaisuna viittaa lisäksi sanallisen ilmaisun problematiikkaan, sen rajoihin ja ehtoihin. Sanomaton käsitetään tällöin olennaiseksi osaksi ilmaisua, joka ilmenee eri tavoin. Sanomaton on jotakin, josta ei voi – kenties vielä – puhua suoraan.
Suhtautumistapa rytmiin kertoo osaltaan siitä, missä ilmaisun rajojen ja normien nähdään sijaitsevan. Tutkimuksen mukaan nuo rajat ja normit kertovat osaltaan suhtautumisesta ”toiseen sukupuoleen”, naisiin, ja siihen, mikä mielletään naiselliseksi ja naispuoliseksi. Modernismin "kutsumattomana haltiattarena" rytmi sisältää myös uhan ja vaaran mahdollisuuden: ylikäyvä rytminen toisto viettelee mukaansa samanistisessa hengessä, joskin runoudessa tällaisesta harvoin lienee kyse. Sukupuolittunutta normittamista luonnehtii negatiivinen suhtautuminen toistoon, joka liitetään arkiseen, ruumiilliseen ja ”vanhaan”, ja tällöin modernistisen runouden uudistumisen tarve tulee uhatuksi. Vanhan toisto on kuitenkin aina jossakin määrin välttämätöntä, mikä koskee kaikkea ilmaisua. Tästä aiheutuu ratkeamattomuutta, joka on myös läpikäyvä piirre Kivikk’ahon runoissa ja kietoutuu sanomattomaan. Ratkeamattoman ilmaisu ja käsittely voidaan ymmärtää osaksi rytmipolitiikkaa, jossa selittymättömälle annetaan tilaa. Se tekee sanomattoman ilmeiseksi ja ilmaisullisesti vaikuttavaksi tekijäksi.
Sotienjälkeinen suomenkielinen modernismi, oikeammin modernistinen lukutapa, on muokannut vahvasti nykykäsityksiä runouden rytmistä. 1940-luvulla vapaa rytmi tarjosi mahdollisuuksia irtaantua mitallisen rytmin kontrollista. Toisaalta ruumiillisuutta kontrolloitiin edelleen. Tutkimus tuo esiin, että tulkintakontekstilla on olennainen sijansa, kun sanallistetaan sanomatonta, ruumiillista rytmiä. 1950-luvun alussa, jolloin modernistinen lukutapa valtasi alaa, rytmi alkoi siirtyä marginaaliin. Kun sanasto ja kuvallisuus nostettiin keskiöön, rytmi asettui samalla ei-sanallisen kommunikaation mahdollistajaksi, joka ei kiellä tradition vaikutusta. Edelleen 1960-luvulla informaation painotus toiseutti rytmiä, joka kuitenkin osoitti kykynsä ilmaista sitä, mihin sanat eivät riitä. 1990-luvun muuttuneissa tilanteissa rytmi, ja laajemmin kielen materiaalinen tuntu, nousi uudella tavalla esiin vaikuttaen yhä 2000-luvulla. Myös taukojen liike on nähtävissä rytmisenä toimintatapana, jota voisi luonnehtia runon kädenojennukseksi, jälleen erääksi tavaksi tarttua lukijaan ja kuulijaan
Kun sanat eivät riitä on voinut irtaantua joistakin modernistisen lukutavan sokeista tai kuuroista pisteistä, koska käsitteellistä kehikkoa jäsentävät modernismin jälkeiset näkökulmat. Rytmin toiseuttamisen ja samalla sen potentiaalin kartoittaminen osoittautuu näkökulmaksi, joka mahdollistaa sotienjälkeisen suomenkielisen modernismin uudelleen järjestelyä ja ajattelemista. ”Kova ja kuiva” modernismi on ollut esteettinen ihanne ja kategoria, joka ei kerro riittävästi lähimenneisyytemme runoudesta.
Modernismin ideologiaan on kuulunut, osin aivan aiheellisesti, vapauden juhlinta: vihdoinkin irrottaudutaan runoutta kahlitsevasta mitan ikeestä. On totta, että mitallisuus voi kahlita. Rajoja ja sääntöjä muodostettiin kuitenkin yhtä lailla muodon vallankumousta tehtäessä, ja vapaallakin rytmillä on toiston kuvionsa. Lisäksi on huomattava, että modernistisen runouden käyttövoimana ovat ristiriitaisuus ja paradoksit. Niihin kuuluvat sekä epäusko sanoihin että usko ilmaisun mahdollisuuksien etsimiseen epätodennäköisiltä alueilta: sieltä, mikä ei antaudu suoraan sanoiksi.
Kun sanat eivät riitä. Rytmi, modernismi ja Eila Kivikk'ahon runous osoittaa, että runous on kiinni ajassa. Eila Kivikk’ahon runoja voidaan lukea kannanottoina niiden ilmestymisaikaan, joskaan kannanotot eivät esiinny välttämättä suoraan sanottuina, ilmaistuina kylläkin. Ruumiillisuus ja sen sukupuolittuneisuus, modernismin katvealue ja sanomisen ehdot ovat asioita, jotka luetaan tutkimuksessa kannanottojen piiriin ja jotka kiertyvät rytmin kysymykseen. Kannanotot eivät silti redusoidu runojen ilmestymisaikaan vaan ulottuvat luennan hetkeen, tähän ja nyt, vaihtuvan nykyajan aikalaisuuteen. Joidenkin kannanottojen havaitseminen mahdollistuneekin aikojen kuluttua. Runot tarttuvat ja liikuttavat lukemista rytmin voimin. Vuorovaikutus toteutuu tietyin ehdoin ja antaa samalla tilaa uusille tulkintamahdollisuuksille.
Keskeiseksi tutkimuksessa tulee rytmin ruumiillisuus, aistimellisuus ja materiaalisuus. Rytmi ei toimi irrallaan sanoista, vaikkakin rytmin toiminnan ja sanallisen merkityksen välinen eronteko on tutkimuksellisesti myös paikallaan. Näin voidaan pohtia sitä, miten rytmi kielen materiaalisuutena ja materiaalisen ilmaisuna viittaa lisäksi sanallisen ilmaisun problematiikkaan, sen rajoihin ja ehtoihin. Sanomaton käsitetään tällöin olennaiseksi osaksi ilmaisua, joka ilmenee eri tavoin. Sanomaton on jotakin, josta ei voi – kenties vielä – puhua suoraan.
Suhtautumistapa rytmiin kertoo osaltaan siitä, missä ilmaisun rajojen ja normien nähdään sijaitsevan. Tutkimuksen mukaan nuo rajat ja normit kertovat osaltaan suhtautumisesta ”toiseen sukupuoleen”, naisiin, ja siihen, mikä mielletään naiselliseksi ja naispuoliseksi. Modernismin "kutsumattomana haltiattarena" rytmi sisältää myös uhan ja vaaran mahdollisuuden: ylikäyvä rytminen toisto viettelee mukaansa samanistisessa hengessä, joskin runoudessa tällaisesta harvoin lienee kyse. Sukupuolittunutta normittamista luonnehtii negatiivinen suhtautuminen toistoon, joka liitetään arkiseen, ruumiilliseen ja ”vanhaan”, ja tällöin modernistisen runouden uudistumisen tarve tulee uhatuksi. Vanhan toisto on kuitenkin aina jossakin määrin välttämätöntä, mikä koskee kaikkea ilmaisua. Tästä aiheutuu ratkeamattomuutta, joka on myös läpikäyvä piirre Kivikk’ahon runoissa ja kietoutuu sanomattomaan. Ratkeamattoman ilmaisu ja käsittely voidaan ymmärtää osaksi rytmipolitiikkaa, jossa selittymättömälle annetaan tilaa. Se tekee sanomattoman ilmeiseksi ja ilmaisullisesti vaikuttavaksi tekijäksi.
Sotienjälkeinen suomenkielinen modernismi, oikeammin modernistinen lukutapa, on muokannut vahvasti nykykäsityksiä runouden rytmistä. 1940-luvulla vapaa rytmi tarjosi mahdollisuuksia irtaantua mitallisen rytmin kontrollista. Toisaalta ruumiillisuutta kontrolloitiin edelleen. Tutkimus tuo esiin, että tulkintakontekstilla on olennainen sijansa, kun sanallistetaan sanomatonta, ruumiillista rytmiä. 1950-luvun alussa, jolloin modernistinen lukutapa valtasi alaa, rytmi alkoi siirtyä marginaaliin. Kun sanasto ja kuvallisuus nostettiin keskiöön, rytmi asettui samalla ei-sanallisen kommunikaation mahdollistajaksi, joka ei kiellä tradition vaikutusta. Edelleen 1960-luvulla informaation painotus toiseutti rytmiä, joka kuitenkin osoitti kykynsä ilmaista sitä, mihin sanat eivät riitä. 1990-luvun muuttuneissa tilanteissa rytmi, ja laajemmin kielen materiaalinen tuntu, nousi uudella tavalla esiin vaikuttaen yhä 2000-luvulla. Myös taukojen liike on nähtävissä rytmisenä toimintatapana, jota voisi luonnehtia runon kädenojennukseksi, jälleen erääksi tavaksi tarttua lukijaan ja kuulijaan
Kun sanat eivät riitä on voinut irtaantua joistakin modernistisen lukutavan sokeista tai kuuroista pisteistä, koska käsitteellistä kehikkoa jäsentävät modernismin jälkeiset näkökulmat. Rytmin toiseuttamisen ja samalla sen potentiaalin kartoittaminen osoittautuu näkökulmaksi, joka mahdollistaa sotienjälkeisen suomenkielisen modernismin uudelleen järjestelyä ja ajattelemista. ”Kova ja kuiva” modernismi on ollut esteettinen ihanne ja kategoria, joka ei kerro riittävästi lähimenneisyytemme runoudesta.
Modernismin ideologiaan on kuulunut, osin aivan aiheellisesti, vapauden juhlinta: vihdoinkin irrottaudutaan runoutta kahlitsevasta mitan ikeestä. On totta, että mitallisuus voi kahlita. Rajoja ja sääntöjä muodostettiin kuitenkin yhtä lailla muodon vallankumousta tehtäessä, ja vapaallakin rytmillä on toiston kuvionsa. Lisäksi on huomattava, että modernistisen runouden käyttövoimana ovat ristiriitaisuus ja paradoksit. Niihin kuuluvat sekä epäusko sanoihin että usko ilmaisun mahdollisuuksien etsimiseen epätodennäköisiltä alueilta: sieltä, mikä ei antaudu suoraan sanoiksi.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [2822]