John F. Kennedyn Vietnam-politiikka tienhaarassa : Maxwell Taylorin retkikunnan matka Etelä-Vietnamiin 1961

Abstract

Tutkielmassa käsitellään Yhdysvaltojen presidentin henkilökohtaisen sotilaslähettilään, kenraali Maxwell Taylorin, johtaman retkikunnan matkaa Etelä-Vietnamiin syksyllä 1961 sekä matkaan johtaneita tekijöitä ja matkan seurauksia presidentti John F. Kennedyn hallinnon Vietnam-politiikan kannalta. Tutkielmassa perehdytään historiallisten toimijoiden, erityisesti Taylorin ja presidentti Kennedyn päätöksentekoon ulkopoliittista analyysiä (foreign policy analysis) hyödyntäen. Keskeisin tutkimusongelma on, miksi Taylor suositteli Kennedylle yhdysvaltalaisten joukkojen lähettämistä Etelä-Vietnamiin, ja miksi Kennedy torjui ehdotuksen. Hyödynnetty aineisto on monipuolista ja koostuu virallisista dokumenteista, muistelmakirjallisuudesta sekä muusta lähdekirjallisuudesta. Tutkielma on luonteeltaan teoriaohjaava: aineistoa tulkitaan pääasiassa historiallisen analyysin valossa sen omilla ehdoilla, mutta aineiston pohjalta tehtyjä havaintoja arvioidaan osittain teorian avulla.

Tutkielman keskeisin tulos on, että sotilaalliseen ratkaisuun skeptisesti suhtautunut Kennedy asetti Taylorin johtamaan retkikuntaa, koska ei uskonut tämän suosittelevan joukkojen lähettämistä Vietnamiin. Hän luotti Taylorin laaja-alaiseen katsantokantaan, ja odotti tältä analyysiä myös Etelä-Vietnamin poliittisesta tilanteesta. Lisäksi Taylor oli hallinnon johtava epätyypillisen sodankäynnin asiantuntija. Presidentti toivoikin Taylorilta myös luovia sotilaallisia ratkaisuja, jotka eivät sisältäisi joukkojen lähettämistä. Kennedyn harmiksi Taylorin matkan pohjalta tekemät toimintaehdotukset olivat pääasiassa sotilaallisia, ja hän ehdotti presidentin toiveiden vastaisesti joukko-osaston lähettämistä Etelä-Vietnamiin. Taylorin arviot ja ehdotukset perustuivat pitkälti hänen ennakkokäsityksiinsä tilanteesta sekä kyvyttömyyteen ratkaista ongelmaa luovasti, eivät huolelliseen analyysiin tilanteesta. Kennedy teki virheen asettaessaan Taylorin yksin retkikunnan johtoon ilman vastaavaa edustusta esimerkiksi ulkoministeriöstä.

Taylorin ehdotukset eivät olleet Kennedylle mieluisia, ja hänen henkilökohtainen näkemyksensä joutui ahtaalle hallinnon yleisen mielipiteen kääntyessä vahvasti suoran sotilaallisen väliintulon kannalle. Lopulta Kennedy kieltäytyi lähettämästä sotilaita Etelä-Vietnamin tueksi, mutta hyväksyi mittavan materiaalisen sotilasavun lähettämisen. Tutkimuskirjallisuudessa on spekuloitu, vastustiko Kennedy joukkojen lähettämistä puhtaasti sisäpoliittisista syistä, vai näkikö hän Kaakkois-Aasian tilanteen toisin kuin neuvonantajansa. Tämän tutkielman näkemys on, että hänen käsityksensä Kaakkois-Aasian tilanteesta oli poikkeuksellinen, eikä hän uskonut ulkomaisten joukkojen kykenevän kukistamaan alueen pohjimmiltaan nationalistisia kapinaliikkeitä. Kennedy osoitti olevansa itsenäinen ajattelija, joka kykeni haastamaan ajan hallitsevat ulkopoliittiset konseptit. Poliittinen harkinta oli kuitenkin vahvistava tekijä: Kennedy ei uskonut, että hänen oma puolueensa olisi tukenut joukkojen lähettämistä ja toisaalta Etelä-Vietnamin jättäminen täysin oman onnensa nojaan olisi ärsyttänyt kotimaista oppositiota.