Syyttämättä jättäminen rikoslain 48 luvun ympäristörikoksissa

Abstract

Tutkimuksissa ja mediassa on noussut viime vuosina esiin huoli ympäristörikosten tutkintaan ja käsittelyyn liittyvistä haasteista. Toimenpiteistä luopuminen prosessin eri vaiheissa on muihin rikoksiin verrattuna yleistä ja mahdolliset rangaistukset ovat lieviä. Ympäristörikokset jäävät näin ollen usein tekijälleen kannattavaksi ja yleisestävyys heikkenee. Ongelma on tunnistettu myös Euroopan unionissa, jossa ratkaisuja pyritään parhaillaan löytämään ympäristörikosdirektiivin uudistuksen kautta.

Merkittävä määrä ympäristörikoksista ei koskaan etene tuomioistuinkäsittelyyn asti. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on etsiä tätä selittäviä tekijöitä syyttämättäjättämiskäytännön kautta. Tarkastelen tutkimuksessa Valtakunnan syyttäjäntoimistosta pyydettyjä syyttämättäjättämispäätöksiä rikoslain 48 luvun ympäristörikoksissa vuosilta 2018–2020. Analysoin aineistoa kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti etsien niitä keskeisiä syitä, jotka ovat johtaneet syyttämättäjättämispäätöksen tekemiseen eri perusteita käytettäessä. Pyrin erityisesti tuomaan esiin mahdollisia ongelmakohtia lainsäädännössä, jotka mahdollistavat erilaisia tulkintoja tai johtavat epätarkoituksenmukaisiin ratkaisuihin. Empiiristä analyysia täydentää tältä osin lainopillinen metodi.

Empiirisen analyysini tuloksena oli, että valtaosa syyttämättäjättämispäätöksistä tehtiin perustuen näytön puutteeseen. Kyse oli erityisesti näytön puutteesta koskien ympäristölle aiheutunutta vahingon vaaraa tai epäillyn törkeän huolimatonta menettelyä. Keskeinen huomio oli, että syyttäjä päätyi syyteharkinnassaan usein lievempään rikosnimikkeeseen kuin mitä esitutkinnassa oli valittu. Koska ympäristörikosten vanhenemisajat poikkeavat toisistaan merkittävästi, lievempi rikosnimike oli lähes aina ehtinyt vanhentua. Toinen keskeinen ongelma päätöksissä oli vastuun kohdentuminen oikeushenkilön sisällä tai toimeksiantosuhteissa. Epäillyt rikokset olivat usein usean tekijän summa, minkä vuoksi syyttäjä ei katsonut kenenkään menettelyn täyttäneen törkeän huolimattomuuden tunnusmerkistöä. Huolimattomuuden kumuloituminen johti näin ollen siihen, että ketään ei asetettu rikoksesta vastuuseen.

Tulkintani mukaan osaan syyttäjien päätöksistä saattoi vaikuttaa ympäristörikosten arvottaminen rikoksina, joita ei pidetä yhtä moitittavina kuin esimerkiksi henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia. Aineistosta oli havaittavissa, että erikoissyyttäjien tekemät päätökset olivat kattavasti ja asianmukaisesti perusteltuja. Tutkimuksen perusteella olisikin suositeltavaa lisätä ympäristörikosoikeudellista koulutusta ja erikoistumista tutkinnassa ja syyteharkinnassa, sillä ympäristörikosten vaikeat tunnusmerkistöt edellyttävät niihin erikoistunutta osaamista. Lisäksi tunnusmerkistöjen tulkinnanvaraisia käsitteitä olisi täsmennettävä ohjeistuksella tai lainsäädännön tasolla, erityisesti siihen liittyen, millainen toiminta on omiaan aiheuttamaan ympäristölle vaaraa. Syyttäjien tulisi myös kiinnittää toiminnassaan huomiota rikosten vanhenemisaikoihin siitä näkökulmasta, että kyseeseen voi tulla lievempi rikosnimike. Yritystoiminnassa tapahtuneiden rikosten osalta syyttäjät voisivat soveltuvin osin ottaa huomioon anonyymin syyllisyyden mahdollisuuden ja antaa huolimattomuusarvioinnissa suuremman painoarvon yritysten ja niiden vastuuhenkilöiden ympäristövastuulle.