Poliisin voimankäyttö ja perusoikeudet : Korkeimman oikeuden poliisin voimankäyttöä koskevien prejudikaattien koherenssi perusoikeuksien ja niiden rajoittamisen oikeasuhtaisuuden arvioinnissa
Kemppi, Valtteri (2022-09-15)
Poliisin voimankäyttö ja perusoikeudet : Korkeimman oikeuden poliisin voimankäyttöä koskevien prejudikaattien koherenssi perusoikeuksien ja niiden rajoittamisen oikeasuhtaisuuden arvioinnissa
(15.09.2022)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
suljettu
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022093060511
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022093060511
Tiivistelmä
Tutkielman aiheena on korkeimman oikeuden suorittaman poliisin voimankäytön oikeasuhtaisuuden arvioinnin ja perustelujen lähtökohtien koherenssi suhteessa perusoikeuksiin ja niiden rajoittamisen edellytyksiin Suomen oikeusjärjestyksessä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on perusoikeuksien oikeudellinen luonne, niiden rajoittamisen edellytykset sekä oikeudellisen ratkaisun perustelemisen teoria.
Tutkimuksessa analysoidaan poliisin voimankäyttöä koskevat prejudikaatit KKO 1984-II-127, KKO 1990:136, KKO 1993:50, KKO 2004:75, KKO 2020:13 ja KKO 2020:29. Analyysin metodin pohjana on Jyrki Virolaisen ja Petri Martikaisen teoksen Tuomion perusteleminen esittämiä perustelujen osatekijöitä. Analyysiä syvennetään käyttämällä Raimo Siltalan ja Sanna-Maria Klemettin terminologiaa.
Prejudikaattien ketjun koherenssi katkeaa ratkaisussa KKO 2004:75. Taustalla on Suomen oikeusjärjestykseen voimakkaasti vaikuttanut vuonna 1995 toteutettu perusoikeusuudistus, joka toi perusoikeudet suoraan viranomaisessa sovellettavaksi. Ratkaisuissa KKO 2020:13 ja KKO 2020:29 korkein oikeus toi perusoikeudet ensikertaa ratkaisuiden perusteluihin. Vuoden 2020 ratkaisuissa poliisin voimankäytön edellytyksiä tulkitaan ahtaasti ja oikeudellisia konstruktioita murtaen.
Korkeimman oikeuden tuoreimmat prejudikaatit vievät voimankäytön oikeasuhtaisuuden arvioinnin lähtökohtia kauemmas poliisin virkatehtävän tavoitteista. Ratkaisut nostavat arvioinnin lähtökohdaksi virkatehtävän edelle poliisin kohdehenkilön toiminnan ja sen arvioinnin, kuinka ankarasti poliisimies voi voimankäyttöoikeuksin suhtautua kohdehenkilön moitittavaan menettelyyn. Kohdehenkilön menettely on kuitenkin vain osa oikeasuhtaisuuden arviointiin vaikuttavaa vastarinnan vaarallisuuden osatekijää. Korkeimman oikeuden poliisin voimankäyttöoikeutta rajaavat ratkaisut ohjaavat poliisin voimankäyttöä enenevästi reaktiiviseen suuntaan. Tämä pakottaa poliisimiehet sietämään työssään enemmän väkivallan uhkaa ja luovuttamaan tilanteiden etenemisestä koskevaa päätösvaltaa de facto enemmän poliisitoiminnan kohdehenkilölle.
Toimenpidesuosituksena esitän ja perustelen näkemykseni voimakeinojen puolustettavuuden oikeudellisesta arvioinnista ja perustelemisesta. Voimakeinoin tapahtuvaa perusoikeuksien rajoittamista tulisi arvioida koskemattomuuden loukkauksen olosuhteiden kokonaisuuden lisäksi tilanteessa olleen ennalta arvioidun loukkaantumisriskin kautta. Hypoteettinen riski koskemattomuuteen kohdistuvan oikeudenloukkauksen syvyyden mittarina tulisi päteä riippumatta riskin toteutumisesta. Oikeasuhtaisuus tulisi perustella laissa säädettyjen osatekijöiden mukaisesti lausumalla, miten tilanteen kokonaisuus osatekijöiden osalta arvioidaan näytetyn ja millä perusteella.
Tutkimuksessa analysoidaan poliisin voimankäyttöä koskevat prejudikaatit KKO 1984-II-127, KKO 1990:136, KKO 1993:50, KKO 2004:75, KKO 2020:13 ja KKO 2020:29. Analyysin metodin pohjana on Jyrki Virolaisen ja Petri Martikaisen teoksen Tuomion perusteleminen esittämiä perustelujen osatekijöitä. Analyysiä syvennetään käyttämällä Raimo Siltalan ja Sanna-Maria Klemettin terminologiaa.
Prejudikaattien ketjun koherenssi katkeaa ratkaisussa KKO 2004:75. Taustalla on Suomen oikeusjärjestykseen voimakkaasti vaikuttanut vuonna 1995 toteutettu perusoikeusuudistus, joka toi perusoikeudet suoraan viranomaisessa sovellettavaksi. Ratkaisuissa KKO 2020:13 ja KKO 2020:29 korkein oikeus toi perusoikeudet ensikertaa ratkaisuiden perusteluihin. Vuoden 2020 ratkaisuissa poliisin voimankäytön edellytyksiä tulkitaan ahtaasti ja oikeudellisia konstruktioita murtaen.
Korkeimman oikeuden tuoreimmat prejudikaatit vievät voimankäytön oikeasuhtaisuuden arvioinnin lähtökohtia kauemmas poliisin virkatehtävän tavoitteista. Ratkaisut nostavat arvioinnin lähtökohdaksi virkatehtävän edelle poliisin kohdehenkilön toiminnan ja sen arvioinnin, kuinka ankarasti poliisimies voi voimankäyttöoikeuksin suhtautua kohdehenkilön moitittavaan menettelyyn. Kohdehenkilön menettely on kuitenkin vain osa oikeasuhtaisuuden arviointiin vaikuttavaa vastarinnan vaarallisuuden osatekijää. Korkeimman oikeuden poliisin voimankäyttöoikeutta rajaavat ratkaisut ohjaavat poliisin voimankäyttöä enenevästi reaktiiviseen suuntaan. Tämä pakottaa poliisimiehet sietämään työssään enemmän väkivallan uhkaa ja luovuttamaan tilanteiden etenemisestä koskevaa päätösvaltaa de facto enemmän poliisitoiminnan kohdehenkilölle.
Toimenpidesuosituksena esitän ja perustelen näkemykseni voimakeinojen puolustettavuuden oikeudellisesta arvioinnista ja perustelemisesta. Voimakeinoin tapahtuvaa perusoikeuksien rajoittamista tulisi arvioida koskemattomuuden loukkauksen olosuhteiden kokonaisuuden lisäksi tilanteessa olleen ennalta arvioidun loukkaantumisriskin kautta. Hypoteettinen riski koskemattomuuteen kohdistuvan oikeudenloukkauksen syvyyden mittarina tulisi päteä riippumatta riskin toteutumisesta. Oikeasuhtaisuus tulisi perustella laissa säädettyjen osatekijöiden mukaisesti lausumalla, miten tilanteen kokonaisuus osatekijöiden osalta arvioidaan näytetyn ja millä perusteella.