Työllisyyden mittaamisen vaihtoehdot : Työllisyyden kehitys Suomessa vuosina 1990–2020
Jylhä, Janne (2023-06-01)
Työllisyyden mittaamisen vaihtoehdot : Työllisyyden kehitys Suomessa vuosina 1990–2020
(01.06.2023)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
suljettu
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2023060953354
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2023060953354
Tiivistelmä
Tässä tutkielmassa selvitetään, millaisilla keinoilla työllisyyttä voidaan mitata sekä millaisia vahvuuksia ja heikkouksia eri työllisyysmittareihin liittyy. Löydetyillä mittareilla arvioidaan Suomen työllisyyden kehitystä vuosina 1990–2020 ja pohditaan tulosten samankaltaisuuksia ja eroja. Tutkielma on tyyliltään määrällinen empiirinen tutkimus ja tutkielmassa käytetään aineistoina pääosin avointen tietokantojen tilastoja. Käytettävät tietokannat ovat Tilastokeskuksen, Kansaneläkelaitoksen ja Verohallinnon avoimet tietokannat.
Tutkimuksen mukaan työllisten lukumäärä ja työllisyysaste ovat muilta osin käypiä työllisyysmittareita, mutta ne kärsivät työllisen määritelmään liittyvistä haasteista. Suositeltavaa on, että työllisiksi luokiteltaisiin vain sellaiset henkilöt, jotka työskentelevät vähintään 7,5 tuntia viikossa. Poissaolevat työlliset on myös suositeltavaa rajata työllinen-käsitteen ulkopuolelle. Tehdyt työtunnit ovat mittarina hyvä, mutta tuntien mittaamisen ja todellisen tehdyn työn määrän välillä saattaa olla ristiriitaa. Mittari tarvitsee siis luotettavuustarkastuksen. Kokeelliset mittarit eli korvatut työttömyyspäivät, maksetut työttömyysetuudet, rahapalkan saajien lukumäärä ja avoimet työpaikat todettiin monin tavoin epävarmoiksi ja liian monimutkaisiksi käytettäviksi.
Eri mittareilla saadut tulokset antavat samankaltaisen kuvan Suomen työllisyystilanteesta vuosien 1990 ja 2020 välillä. Pienet erot mittareiden välillä on selitettävissä pääosin osa-aikatyöllisten määrän tuntuvalla kasvulla ja sen vuoksi työllisten lukumäärä sekä työllisyysaste ovat kehittyneet tehtyjä työtunteja suotuisammin. Poikkeuksen muihin mittareihin tekevät työttömyyteen perustuvat korvatut päivät ja maksetut työttömyysetuudet, sillä talouden syklejä voimakkaammin seuraten ne heiluvat huomattavasti muita käsiteltyjä mittareita enemmän.
Työllisyys on keskeisessä osassa hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusta ja sen vuoksi hallitusohjelmiinkin kirjataan työllisyystavoitteita. Työllisyystavoitteet ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet tarkemmiksi ja tavoitteita on tapana sitoa työllisten lukumäärään, työllisyys- tai työttömyysasteeseen. Asetettuihin tavoitteisiin pääseminen on osoittautunut vaikeaksi ja se johtunee suurelta osin erilaisista kriiseistä, joita tutkimusperiodilla on tapahtunut.
Kaiken kaikkiaan työllisyyttä on mahdollista mitata monin eri tavoin, mutta kaikki mittarit antavat saman tuloksen: työllisyys on Suomessa mittausperiodin lopussa edelleen vuoden 1990 lähtötason alapuolella. Tilanne on vaikea, sillä työn muutos ja demografiset tekijät kuten syntyvyyden aleneminen hankaloittavat työllisyyden parantamista entisestään. Jatkotutkimuskohteita on aihepiirin niukan tutkimuksen vuoksi lähes rajattomasti, mutta suosittelen tulevaisuudessa keskittymään nykyisten mittareiden jatkokehitykseen tai kokonaan uuden mittarin kehittämiseen. Toinen potentiaalinen tutkimussuunta on työllisyyden vertailu sukupuolten tai ikäryhmien välillä.
Tutkimuksen mukaan työllisten lukumäärä ja työllisyysaste ovat muilta osin käypiä työllisyysmittareita, mutta ne kärsivät työllisen määritelmään liittyvistä haasteista. Suositeltavaa on, että työllisiksi luokiteltaisiin vain sellaiset henkilöt, jotka työskentelevät vähintään 7,5 tuntia viikossa. Poissaolevat työlliset on myös suositeltavaa rajata työllinen-käsitteen ulkopuolelle. Tehdyt työtunnit ovat mittarina hyvä, mutta tuntien mittaamisen ja todellisen tehdyn työn määrän välillä saattaa olla ristiriitaa. Mittari tarvitsee siis luotettavuustarkastuksen. Kokeelliset mittarit eli korvatut työttömyyspäivät, maksetut työttömyysetuudet, rahapalkan saajien lukumäärä ja avoimet työpaikat todettiin monin tavoin epävarmoiksi ja liian monimutkaisiksi käytettäviksi.
Eri mittareilla saadut tulokset antavat samankaltaisen kuvan Suomen työllisyystilanteesta vuosien 1990 ja 2020 välillä. Pienet erot mittareiden välillä on selitettävissä pääosin osa-aikatyöllisten määrän tuntuvalla kasvulla ja sen vuoksi työllisten lukumäärä sekä työllisyysaste ovat kehittyneet tehtyjä työtunteja suotuisammin. Poikkeuksen muihin mittareihin tekevät työttömyyteen perustuvat korvatut päivät ja maksetut työttömyysetuudet, sillä talouden syklejä voimakkaammin seuraten ne heiluvat huomattavasti muita käsiteltyjä mittareita enemmän.
Työllisyys on keskeisessä osassa hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusta ja sen vuoksi hallitusohjelmiinkin kirjataan työllisyystavoitteita. Työllisyystavoitteet ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet tarkemmiksi ja tavoitteita on tapana sitoa työllisten lukumäärään, työllisyys- tai työttömyysasteeseen. Asetettuihin tavoitteisiin pääseminen on osoittautunut vaikeaksi ja se johtunee suurelta osin erilaisista kriiseistä, joita tutkimusperiodilla on tapahtunut.
Kaiken kaikkiaan työllisyyttä on mahdollista mitata monin eri tavoin, mutta kaikki mittarit antavat saman tuloksen: työllisyys on Suomessa mittausperiodin lopussa edelleen vuoden 1990 lähtötason alapuolella. Tilanne on vaikea, sillä työn muutos ja demografiset tekijät kuten syntyvyyden aleneminen hankaloittavat työllisyyden parantamista entisestään. Jatkotutkimuskohteita on aihepiirin niukan tutkimuksen vuoksi lähes rajattomasti, mutta suosittelen tulevaisuudessa keskittymään nykyisten mittareiden jatkokehitykseen tai kokonaan uuden mittarin kehittämiseen. Toinen potentiaalinen tutkimussuunta on työllisyyden vertailu sukupuolten tai ikäryhmien välillä.