Lainvalinta kansainvälisessä etätyössä
Marttila, Milla (2024-04-08)
Lainvalinta kansainvälisessä etätyössä
(08.04.2024)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
suljettu
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024051430614
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024051430614
Tiivistelmä
Tutkielman aiheena on lainvalinta kansainvälisessä etätyösuhteessa. Tutkielmassa perehdytään erityisesti Rooma I -asetukseen ja sen työsopimuksia käsitteleviin lainvalintasäännöksiin.
Etätyöskentely on lisääntynyt runsaasti viime vuosien aikana ja maailman kansainvälistyminen näkyy myös työsuhteissa. Nykyaikana työnantaja ja työntekijä voivat sijoittua eri valtioihin ja työ voidaan suorittaa täysin etäyhteyksien varassa. Tällöin kyseessä on kansainvälinen etätyö. Kansainvälisten etätyösuhteiden yleistyessä on odotettavissa, että myös niihin liittyvät ongelmat, kuten lainvalintakysymykset, yleistyvät.
Pääsäännön mukaan kansainvälisissä työsuhteissa sovelletaan lakiviittauksen puuttuessa tavanomaisen työntekopaikan lakia. Etätyötilanteessa tavanomaisen työntekopaikan määrittäminen voi kuitenkin olla haasteellista, sillä työntekijä saattaa esimerkiksi työskennellä jatkuvasti eri valtioista käsin. Lisäksi unionin tuomioistuimen ratkaisuista on havaittavissa, että tavanomaisen työntekopaikan selvittäminen kansainvälisissä työsuhteissa voi olla hankalaa. Näin ollen voidaan perustellusti todeta, että kansainvälisissä etätyösuhteissa tavanomaisen työntekopaikan selvittäminen voi olla vielä haastavampaa, ellei jopa mahdotonta.
Mikäli kansainvälisessä etätyösuhteessa tavanomaista työpaikkaa ei kyetä selvittämään, tulee soveltaa sen valtion lakia, jossa työntekijä on otettu työsuhteeseen. Liiketoimipaikan perusteella sovellettava laki ei kuitenkaan ole ongelmaton. Sillä saattaa olla työntekijän oikeusturvaa heikentävä vaikutus, mikäli sovellettava oikeusjärjestys on ainoastaan työnantajan määrättävissä. Lisäksi tulisi pohtia kyseisen säännöksen mahdollista poistamista Rooma I -asetuksesta, jota tukee Euroopan tuomioistuimen sille antama erittäin vähäinen merkitys.
Viimeisenä vaihtoehtona sovellettavaksi tulee niin sanottu varaventtiilisääntö. Sitä sovelletaan, mikäli tavanomaista työntekopaikkaa tai sitä liiketoimipaikkaa, jossa työntekijä on otettu työhön ei kyetä selvittämään. Toisaalta myös tilanteissa, joissa työsuhteella on läheisempi liityntä johonkin toiseen valtioon, kuin edellä mainittuihin, sovelletaan tämän toisen valtion lakia. Tämän niin sanotun varaventtiilisäännön soveltaminen ei edellytä painavaa perustetta, vaan läheisempi liityntä kyseiseen valtioon riittää syrjäyttämään edellä mainitut säännökset.
Tutkimuksessa hyödynnetään lainopillista tutkimusmenetelmää. Lähdemateriaalina toimii Euroopan unionin oikeus, pääasiallisena lähteenä Rooma I -asetus ja siihen liittyvä taustamateriaali. Tämän lisäksi tutkielmassa hyödynnetään runsaasti Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisuja sekä kotimaista että kansainvälistä oikeuskirjallisuutta.
Etätyöskentely on lisääntynyt runsaasti viime vuosien aikana ja maailman kansainvälistyminen näkyy myös työsuhteissa. Nykyaikana työnantaja ja työntekijä voivat sijoittua eri valtioihin ja työ voidaan suorittaa täysin etäyhteyksien varassa. Tällöin kyseessä on kansainvälinen etätyö. Kansainvälisten etätyösuhteiden yleistyessä on odotettavissa, että myös niihin liittyvät ongelmat, kuten lainvalintakysymykset, yleistyvät.
Pääsäännön mukaan kansainvälisissä työsuhteissa sovelletaan lakiviittauksen puuttuessa tavanomaisen työntekopaikan lakia. Etätyötilanteessa tavanomaisen työntekopaikan määrittäminen voi kuitenkin olla haasteellista, sillä työntekijä saattaa esimerkiksi työskennellä jatkuvasti eri valtioista käsin. Lisäksi unionin tuomioistuimen ratkaisuista on havaittavissa, että tavanomaisen työntekopaikan selvittäminen kansainvälisissä työsuhteissa voi olla hankalaa. Näin ollen voidaan perustellusti todeta, että kansainvälisissä etätyösuhteissa tavanomaisen työntekopaikan selvittäminen voi olla vielä haastavampaa, ellei jopa mahdotonta.
Mikäli kansainvälisessä etätyösuhteessa tavanomaista työpaikkaa ei kyetä selvittämään, tulee soveltaa sen valtion lakia, jossa työntekijä on otettu työsuhteeseen. Liiketoimipaikan perusteella sovellettava laki ei kuitenkaan ole ongelmaton. Sillä saattaa olla työntekijän oikeusturvaa heikentävä vaikutus, mikäli sovellettava oikeusjärjestys on ainoastaan työnantajan määrättävissä. Lisäksi tulisi pohtia kyseisen säännöksen mahdollista poistamista Rooma I -asetuksesta, jota tukee Euroopan tuomioistuimen sille antama erittäin vähäinen merkitys.
Viimeisenä vaihtoehtona sovellettavaksi tulee niin sanottu varaventtiilisääntö. Sitä sovelletaan, mikäli tavanomaista työntekopaikkaa tai sitä liiketoimipaikkaa, jossa työntekijä on otettu työhön ei kyetä selvittämään. Toisaalta myös tilanteissa, joissa työsuhteella on läheisempi liityntä johonkin toiseen valtioon, kuin edellä mainittuihin, sovelletaan tämän toisen valtion lakia. Tämän niin sanotun varaventtiilisäännön soveltaminen ei edellytä painavaa perustetta, vaan läheisempi liityntä kyseiseen valtioon riittää syrjäyttämään edellä mainitut säännökset.
Tutkimuksessa hyödynnetään lainopillista tutkimusmenetelmää. Lähdemateriaalina toimii Euroopan unionin oikeus, pääasiallisena lähteenä Rooma I -asetus ja siihen liittyvä taustamateriaali. Tämän lisäksi tutkielmassa hyödynnetään runsaasti Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisuja sekä kotimaista että kansainvälistä oikeuskirjallisuutta.