”Ei semmosta sotaa olekaan missä ei ihmisii kuole” : Haastattelututkimus suomalaisesta rauhanturvaamisesta 1980- ja 1990-luvuilla
Magerholm, Nita (2024-04-02)
”Ei semmosta sotaa olekaan missä ei ihmisii kuole” : Haastattelututkimus suomalaisesta rauhanturvaamisesta 1980- ja 1990-luvuilla
(02.04.2024)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
suljettu
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024042622802
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2024042622802
Tiivistelmä
Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomalaista rauhanturvaamista haastatteluilla kerätyn alkuperäisaineiston kautta. Tutkittava ajankohta on määritetty 1980- ja 1990-luvuille. Haastatteluihin valikoitui viisi henkilöä, jotka ovat toimineet rauhanturvaajina pääosin kyseisellä ajanjaksolla. He ovat osallistuneet seuraaviin operaatioihin: UNIFIL Libanonissa, KFOR Kosovossa, UNPREDEP Makedoniassa, UNDOF Golanilla, IFOR ja SFOR Bosniassa sekä UNMEE Eritreassa.
Rauhanturvaaminen alkoi YK:n toimesta Suezilla vuonna 1956 ja Suomi on ollut mukana tässä toiminnassa alusta alkaen. Jokaisella vuosikymmenellä rauhanturvaamisessa on ollut omat haasteensa. 1980- ja 1990-luvuilla kylmä sota ja sen jälkeinen aika vaikuttivat operaatioiden luonteen muuttumiseen. Perinteinen rauhanturvaaminen ja kriisinhallinta elivät murrosvaihetta, kun operaatioista tuli haastavampia ja niiden toimintakenttä laajeni. Rauhanturvaaminen on riippuvaista kansainvälisistä organisaatioista ja valtioiden osallisuudesta. Erityisesti YK:n asema ja rooli on ollut keskeisessä asemassa, mutta näinä vuosikymmeninä sen rinnalle tuli myös muita rauhanturvaamisesta vastaavia organisaatioita, kuten NATO.
Tämä haastattelututkimus perustuu muistitietoon ja kokemushistoriaan. Tutkielman tavoitteena on käsitellä suomalaista rauhanturvaamista haastatteluun osallistuneiden henkilöiden kertomien kokemusten kautta. Haastateltavilta saamieni tietojen perusteella olen yhdistänyt aihepiirejä osaksi suurempaa kontekstia ja löytänyt yhtäläisyyksiä tutkijoiden, asiantuntijoiden ja aiheesta kerrotun kokemushistorian välillä. Merkittävässä roolissa ovat aiempien haastattelututkimusten vertailu alkuperäisaineiston kanssa. Tutkielmassa läpikäydään myös 1980- ja 1990-lukujen kansainvälisen rauhanturvaamisen historian kehitysvaiheita, jotta pystytään ymmärtämään, millaisissa olosuhteissa entiset rauhanturvaajat ovat toimineet. Operaatioita on taustoitettu, jotta rauhanturvaajien kokemuksia ja näkemyksiä niistä on pystytty ymmärtämään ja vertailemaan.
Tutkielma on kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus, ja metodina on käytetty kokemushistoriallisen otteen lisäksi laadullista analyysia, sisällönanalyysia, ja lähilukua. Tutkimuskirjallisuutta on hyödynnetty monipuolisesti eri alojen tekemistä tutkimuksista, koska aiheena rauhanturvaaminen on erittäin laaja ja monia eri tutkimusaloja koskeva ilmiö. Myös muistitietotutkimus on monialaista.
Haastatteluista kerätyn tiedon valossa on käsitelty laajoja aihekokonaisuuksia ja analysoitu seuraavia kysymyksiä: miksi operaatioihin hakeuduttiin, mitkä kokemukset olivat fyysisesti ja henkisesti raskaita, mitä oppeja ja käsityksiä rauhanturvaajana työskentely jätti jälkeensä, millaista oli toimia suomalaisena rauhanturvaajana ja miten entiset rauhanturvaajat kuvailevat ajatuksiaan rauhanturvaamisesta nyt?
Rauhanturvaaminen alkoi YK:n toimesta Suezilla vuonna 1956 ja Suomi on ollut mukana tässä toiminnassa alusta alkaen. Jokaisella vuosikymmenellä rauhanturvaamisessa on ollut omat haasteensa. 1980- ja 1990-luvuilla kylmä sota ja sen jälkeinen aika vaikuttivat operaatioiden luonteen muuttumiseen. Perinteinen rauhanturvaaminen ja kriisinhallinta elivät murrosvaihetta, kun operaatioista tuli haastavampia ja niiden toimintakenttä laajeni. Rauhanturvaaminen on riippuvaista kansainvälisistä organisaatioista ja valtioiden osallisuudesta. Erityisesti YK:n asema ja rooli on ollut keskeisessä asemassa, mutta näinä vuosikymmeninä sen rinnalle tuli myös muita rauhanturvaamisesta vastaavia organisaatioita, kuten NATO.
Tämä haastattelututkimus perustuu muistitietoon ja kokemushistoriaan. Tutkielman tavoitteena on käsitellä suomalaista rauhanturvaamista haastatteluun osallistuneiden henkilöiden kertomien kokemusten kautta. Haastateltavilta saamieni tietojen perusteella olen yhdistänyt aihepiirejä osaksi suurempaa kontekstia ja löytänyt yhtäläisyyksiä tutkijoiden, asiantuntijoiden ja aiheesta kerrotun kokemushistorian välillä. Merkittävässä roolissa ovat aiempien haastattelututkimusten vertailu alkuperäisaineiston kanssa. Tutkielmassa läpikäydään myös 1980- ja 1990-lukujen kansainvälisen rauhanturvaamisen historian kehitysvaiheita, jotta pystytään ymmärtämään, millaisissa olosuhteissa entiset rauhanturvaajat ovat toimineet. Operaatioita on taustoitettu, jotta rauhanturvaajien kokemuksia ja näkemyksiä niistä on pystytty ymmärtämään ja vertailemaan.
Tutkielma on kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus, ja metodina on käytetty kokemushistoriallisen otteen lisäksi laadullista analyysia, sisällönanalyysia, ja lähilukua. Tutkimuskirjallisuutta on hyödynnetty monipuolisesti eri alojen tekemistä tutkimuksista, koska aiheena rauhanturvaaminen on erittäin laaja ja monia eri tutkimusaloja koskeva ilmiö. Myös muistitietotutkimus on monialaista.
Haastatteluista kerätyn tiedon valossa on käsitelty laajoja aihekokonaisuuksia ja analysoitu seuraavia kysymyksiä: miksi operaatioihin hakeuduttiin, mitkä kokemukset olivat fyysisesti ja henkisesti raskaita, mitä oppeja ja käsityksiä rauhanturvaajana työskentely jätti jälkeensä, millaista oli toimia suomalaisena rauhanturvaajana ja miten entiset rauhanturvaajat kuvailevat ajatuksiaan rauhanturvaamisesta nyt?