Nainenko diplomaattina? : Sukupuolten välinen tasa-arvo ulkoasiainhallinnon diplomaattikunnassa 1980-luvulta 1990-luvun alkuun

Abstract

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sukupuolten välistä tasa-arvoa Suomen ulkoasiainhallinnon siirtymävelvollisten diplomaattien virkamieskunnassa 1980-luvulta 1990-luvun alkuun. Tutkimuksessa käsitellään sekä ulkoasiainministeriön näkökulmaa että naispuolisten diplomaattien omia näkemyksiä ja kokemuksia. Edistikö ulkoasiainministeriö organisaationa naisten asemaa diplomaattikunnassa? Joutuivatko naisdiplomaatit kokemaan ennakkoluuloja, ja millaisiksi he itse kokivat omat mahdollisuutensa toimia diplomaattina ja edetä urallansa aina suurlähettilääksi asti? Lisäksi pyritään selvittämään sekä edesauttavia että hankaloittavia tekijöitä, mitkä vaikuttivat ulkoasiainhallinnon sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Tutkielman keskiössä ovat III-uran diplomaatit, joten rajauksen ulkopuolelle jää esimerkiksi I- ja II-uralla olevat kanslistit sekä ulkomaan edustustojen paikalta palkatut. Tutkimuksen metodipohja perustuu laadulliseen tutkimusotteeseen. Metodeina käytetään sekä muistitietotutkimusta että sisällönanalyysia. Tutkimus ottaa kuitenkin huomioon myös feministisen tutkimuksen metodologiset lähtökohdat.

Suomen lainsäädäntö on mahdollistanut naisten toimimisen virkamiehinä jo vuodesta 1926 lähtien, mutta diplomaatin ura oli miesten yksinoikeus vuoteen 1950 saakka. Naispuolisten diplomaattien määrä ulkoasiainhallinnossa alkoi kasvaa vasta uuden rekrytointijärjestelmän myötä vuodesta 1970 lähtien. Kuitenkin vielä 1970-luvulla kurssilta ulkoasiainministeriöön virkamiesharjoittelijoiksi valituista huomattavasti suurin osa oli miehiä. Todellinen muutos naisten määrässä tapahtui 1980-luvulla, jolloin ministeriöön valituista diplomaateista naisia oli yli 50 %. Kuitenkin koko diplomaattikunnassa naisia oli 1980-luvun lopulla vain noin 18 %.

Naiset joutuivat kohtaamaan erilaisia ennakkoluuloja diplomaatteina. Yleisesti sekä yhteiskunnassa että ulkoasiainhallinnossa katsottiin, että mies oli sopivampi diplomaatiksi kuin nainen ja naisen olisi vaikeampi luoda uraa diplomaattina kuin miehen. Keskustelut naisten sopivuudesta diplomaateiksi pyörivät samojen teemojen ympärillä. Nainen oli totuttu näkemään hoivaavana osapuolena, jonka tehtävä oli huolehtia perheestään. Perinteisen sukupuoliajattelun takia osa vanhemman polven diplomaateista piti diplomaatin työtä naiselle sopimattomana. Tällainen ajattelutapa alkoi kuitenkin murtumaan 1980-luvulla, mutta ei kokonaan poistunut.

Sukupuolten välistä tasa-arvoa ulkoasiainhallinnossa lähdettiin tarkastelemaan tasa-arvoasiain neuvottelukunnan aloitteesta ja valtioneuvoston kanslian pyynnöstä, kun Suomen tuli ratifioida YK:n naisten syrjinnän kieltävä CEDAW-yleissopimus. Painostus sai aikaan mm. ensimmäisen ulkoasiainministeriön tasa-arvo-ohjelman ja tasa-arvotyöryhmän nimittämisen. Tutkimus osoittaa, että diplomaatin ura oli vahvasti sukupuolittunut, mutta ulkoministeriön muurit alkoivat murtua 1980-luvulta lähtien.