Vanhemmuuden puhetavat köyhyyden kontekstissa

Abstract

Lapsiperheiden hyvinvointi ja siihen vaikuttavat tekijät ovat olleet yhteiskunnallisessa keskustelussa jo vuosia kestäneen eriarvoisuuskehityksen vuoksi. Lapsiperheiden köyhyys on lisääntynyt 1990-luvulta alkaen. Köyhyys vaikuttaa vanhemmuuteen ja sitä kautta lapsen elämään monin tavoin. Köyhyydellä voi olla negatiivisia vaikutuksia perheen elämään niin psykologisella, fyysisellä kuin käytännöllisellä tasolla. Tässä Pro Gradu -tutkielmassa tarkastellaan, millaisia vanhemmuuden puhetapoja tuotetaan köyhyyden kontekstissa, sekä minkälaisia vanhemmuuden identiteettejä puhetapojen kautta muodostuu. Tutkielma on laadullinen ja tuottaa kokemuksellista tietoa siitä, miten köyhyyttä kokeneet vanhemmat puhuvat vanhemmuudesta. Tieteenfilosofisena viitekehyksenä tutkielmassa on sosiaalinen konstruktionismi ja analyysimenetelmänä diskurssianalyysi. Tutkielman keskeisinä käsitteinä ovat köyhyys ja vanhemmuus. Sosiaalisen konstruktion mukaisesti vanhemmuuteen ja köyhyyteen liittyviä puhetapoja tarkastellaan sosiaalisessa toiminnassa ajan ja paikan mukaan muuttuvina ja rakentuvina. Tutkielman aineistona on Anna-Maria Isolan ja Elina Turusen keräämä Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -kirjoituskilpailun kirjoitelmat (Turunen & Isola 2019), joista tähän tutkielmaan on valikoitu vanhemmuutta kuvaavat kirjoitelmat (45kpl). Aineistosta paikantui viisi erilaista vanhemmuuden puhetapaa köyhyyden kontekstissa. Vanhemmuutta kuvattiin familistisen, perheyhteisyyksiä korostavan puhetavan keinoin, selviytymispuheen, toiseuspuheen, sekä vastarintapuheen ja huolipuheen kautta. Familistisen ja selviytymispuheen pohjalta vanhemmille muodostui perhekeskeinen identiteetti, jossa vanhempi pyrki asettamaan lapsen tarpeet etusijalle. Aika nähtiin myös keskeisenä arvona ja resurssina, jota haluttiin priorisoida taloudellisten resurssien sijaan. Toiseuspuheessa ja vastarintapuheessa identiteetti paikantui ulkopuolisen identiteetiksi vanhempien tuodessa sanavalinnoillaan ilmi ulkopuolisuuden kokemuksia suhteessa muihin. Toiseuspuheessa vanhemmat eivät kokeneet pystyvänsä saavuttamaan yhteiskunnan normeja ja osallistumaan keskivertoelämän ylläpitämiseen. Vastarintapuheessa näkemys omasta asemasta erosi ulkoa päin määritellystä köyhästä, ja omaa positiota ei koettu köyhänä. Vastarintapuheessa vastustettiin lisäksi keskiluokkaista kulutuskeskeistä elämäntapaa. Huolipuheessa vanhempi toi esiin arjen haasteiden ja kuormituksen kielteisiä vaikutuksia vanhemmuuteen sekä huolta ja pelkoa lasten tulevaisuudesta. Huolipuheessa vanhemmalle muodostui huolehtijan identiteetti ja arki kuvautui jatkuvana selviytymistaisteluna vähäisten resurssien vuoksi. Keskeisinä tuloksina voidaan todeta, että vanhemmuuspuhe näyttäytyy moninaisena köyhyyden kontekstissa. Vanhemmuuden puhetapoihin köyhyydessä vaikuttavat vanhemman oma subjektiivinen kokemus taloudellisesta tilanteesta, arvot sekä kokemus omasta yhteiskunnallisesta asemasta. Perhekeskeisen vanhemman identiteetti köyhyydessä vaikuttaa tulosten pohjalta toimivan vanhemman voimavarana arjessa jaksamiselle. Tulokset tukevat aiempaa tutkimusta, jossa ilmenee, että etenkin äitiydessä onnistumisen kokemukset ovat vanhempien kokemia selviytymiskeinoja ja voimavaroja köyhyydessä. Vastarintapuheessa kulttuurisen eron tekemisen kautta oman identiteetin vahvistaminen toimi selviytymiskeinona vanhemmuudessa, mikä on todettu myös aiemmissa tutkimuksissa. Löydöksiä voidaan hyödyntää köyhyystietoisessa sosiaalityössä ja tulokset puoltavat sitä, että vanhempien kanssa tehtävässä sosiaalityössä tulee huomioida vanhempien oma kokemus köyhyydestä sekä pyrkiä vahvistamaan vanhempien tuottamia selviytymisen keinoja ja toimijuutta. Tärkeää on ymmärtää myös hegemonisten yhteiskunnallisten diskurssien vaikutus yksilöihin ja puhetapoihin.